Iso murros vaatii kirkolta rohkeutta
Kriisien ja epävarmuuden aika haastaa kirkkoa toimimaan entistä aktiivisemmin yhteiskunnallisissa muutoksissa.
Lokakuussa julkaistu evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomus kertoo siitä, että kristillinen perinne ohenee maassamme koko ajan. Uusimman kyselyaineiston perusteella enää kaksi viidesosaa suomalaisista uskoo jollakin tavalla Jumalaan.
Kirkon koulutuksen ja tutkimuksen johtaja Hanna Salomäki kertoo, että suomalaiset suhtautuvat kirkkoon hieman eri tavalla riippuen siitä, missä roolissa se esiintyy.
”Asenne on myönteisin, kun kirkko nähdään auttajana ja tukijana. Kriittisempiä ollaan taas silloin, kun kirkko mielletään vallankäyttäjäksi.”
Salomäen mukaan ei kuitenkaan tule päätellä, että suomalaisten uskonnollisuus on suoraviivaisessa laskussa.
”Vaikka kiinnostus kirkkoa ja kristinuskoa kohtaan vähentyy, niin samaan aikaan yhteiskunnassa on pinnan alla vahvaakin ajattelua siitä, että kirkko on kuitenkin tarpeellinen.”
Miesten ja naisten uskonnollisuus eriytyy
Kirkon nelivuotiskertomuskin osoittaa, että Suomessa miesten ja naisten suhtautuminen kristinuskoon eriytyy. Tämä näkyy erityisesti nuorissa ikäryhmissä.
Naiset ovat yleisesti uskonnollisempia, mutta asennoituminen kristinuskoa kohtaan on heillä nihkeämpää.
”Moni suomalainen pitää Jeesuksen elämänohjeita hyvinä. Yli 60-vuotiaista miehistä ja naisista löytyy näin ajattelevia suunnilleen yhtä paljon. Nuorista naisista tähän uskoi enää 26 prosenttia. Nuorten miesten lukema oli selvästi suurempi: 40 prosenttia.”
Salomäki arvioi tulokseen vaikuttavan senkin, että nuorten naisten saama uskonnollinen kasvatus on jo itsessään vähentynyt.
”Miesten kasvanutta uskonnollisuutta selitetään taas sillä, että he hieman kapinoivat uskonnotonta maailmaa vastaan.”
Lihavina vuosina on toimittava
Keravan kirkkoherra Markus Tirranen ei löydä uudesta nelivuotiskertomuksesta mitään kovin yllättävää.
”On tapahtumassa iso muutos. Suurten ikäluokkien poismenon myötä yhä pienempi joukko rahoittaa jatkossa seurakunnan toimintaa”, Tirranen kiteyttää.
Nuoremmat sukupolvet hahmottavat myös kirkon kulttuurikristillisen merkityksen hyvin erilaisena kuin vanhemmat.
”Jotta seurakunta säilyy tulevaisuudessakin vahvana ja toimintakykyisenä, meidän on nyt lihavina vuosina toimittava. Pitää toteuttaa kiinteistöihin ja henkilöstöön liittyvät rakenteelliset muutokset.”
Kirkon näkymisestä kouluissa ja muissa julkisissa tiloissa on puhuttu paljon.
Keravan kirkkoherra toteaa, että monet suomalaiset näkevät kristinuskon osana kulttuurista kokonaisuutta, jota ei tule karsia pois julkisesta tilasta, esimerkiksi kouluista.
”Ongelma on siinä, että mediassa nousevat esille ylilyönnit. Pääsääntöisesti seurakuntien ja koulujen välinen yhteistyö sujuu varsin hyvin. Niin meillä Keravallakin.”
Arkista kristillisyyttä pitäisi arvostaa enemmän
Mahdollisimman monen ihmisen onnistunut kohtaaminen esimerkiksi tapahtumissa on yksi kirkon mantroista.
”Tässä unohdetaan se, että ei valtaosalla ihmisistä ole mitään erityistä tarvetta kohtaamiseen seurakunnan kanssa. Tulisikin arvostaa ihan arkista kristillisyyttä. Ihmisen panos voi olla vaikka se, että hän pysyy kirkon jäsenenä tai tykkää seurakunnan some-postauksesta.”
Kirkkoherran mukaan pitää myöntää sekin, että yhtenäiskulttuurin aika on ohi.
Yksilön on aidosti mietittävä, mikä on hänen suhteensa kirkkoon ja paikallisseurakuntaan. Tämä voi olla merkityksellinen prosessi oman henkisen kasvun kannalta.
”Meillä on monia hengellisiä identiteettejä, jotka näkyvät esimerkiksi erilaisina messuyhteisöinä. Eivät ne ole mitään kilpailijoita keskenään.”
Vihkimiskysymys karkottaa nuoria naisia kirkosta
Kirkolliskokouksen ja sen tulevaisuusvaliokunnan jäsen, Hyvinkään seurakunnan kirkkovaltuuston puheenjohtaja Carita Lehto ei anna kirkon negatiivisten tilastojen masentaa itseään.
”Tässä tilanteessa on pakkokin miettiä sitä, miten nyt päästään eteenpäin. Tarvitaan muutosta, joka on aina myös mahdollisuus.”
Lehto ei ihmettele lainkaan sitä, että monet nuoret naiset jättävät nykyisin kirkon. Yksi syy on kysymys kaikkien vihkimisestä.
”Toinen edelleen esille nouseva asia on se, voiko nainen toimia pappina. Kun näitä teemoja mediassa ihan oikeutetusti pyöritetään, niin en hämmästele, että nuoret naiset häipyvät.”
Lehto muistuttaa, että hengellisyyden kaipuu on ajassamme vahva.
”Ihminen hakee sitä sieltä, missä tulee kohdatuksi ja hyväksytyksi.”
Monenlainen toiminta on rikkautta
Carita Lehto huomauttaa, että ylivoimainen enemmistö evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä on niin sanottuja tavallisia kristittyjä.
”Heille tarvitaan mahdollisuuksia matalan kynnyksen seurakuntayhteyteen, josta tuomasmessu on hyvä esimerkki.”
Kirkolliskokouksen jäsen ihmettelee sitä, miksi seurakunnan sisällä tapahtuvaa erilaista toimintaa ei nähdä rikkautena.
”Ymmärrän hyvin, että sateenkaarimessu tai hiljaisuuden jooga ei joitakin ihmisiä kiinnosta. Mutta toivoisin, että he soisivat näiden järjestämisen niille, joille nämä ovat oikeita paikkoja.”
Lehtokin peräänkuuluttaa seurakunnilta lisää rohkeutta. Ei kannata järjestää toimintaa, joissa ei väkeä käy.
”Maailman muuttuessa pitää uskaltaa myllätä tarvittaessa reippaastikin asioita uusiksi.”
Onko kirkko aidosti kiinnostunut ihmisistä?
Tampereen seurakuntien viestintäasiantuntija Eva Wäljas vastustaa sitä huolipuhetta, jota esimerkiksi kirkon vähenevän jäsenmäärä usein poikii.
”Jos vain tuijotamme laskevia käppyröitä, niin voi jäädä näkemättä jotakin tosi arvokasta. Tässä ajassa on huutava pula toivon sanomasta ja yhteishengestä”, Wäljas sanoo.
Wäljas näkee kirkolla olevan näkökulmaongelman. Sen sisällä ollaan kovin huolissaan erityisesti siitä, ovatko ihmiset kiinnostuneita kirkosta.
”Paljon enemmän pitäisi kiinnittää huomiota siihen, onko kirkko aidosti kiinnostunut ihmisistä.”
Tampereen seurakuntien strategia edellyttää ihmisten kuuntelemista. Sitä tehdään esimerkiksi monenlaisilla tutkimuksilla.
”Vuodesta toiseen niiden tulokset kertovat, että ihmiset haluavat käyttää kirkollisveroaan eniten auttamiseen. Siihen sitten panostammekin paljon”, Wäljas kertoo.
Yksi ratkaisu ei toimi kaikille
Wäljas puhuu erilaisten kohderyhmien ja niiden erilaisten tarpeiden tunnistamisen puolesta.
”Tampereella on paljon ihmisiä. Jos yrittäisimme hoitaa yhdellä ratkaisulla heidän kaikenlaiset tarpeensa, niin siitä ei tulisi mitään.”
Eva Wäljas miettii, että kirkolla on joskus taipumusta rajata uskonnollisuus jonkinlaiseksi omaksi saarekkeekseen. Ihmiset ovat kuitenkin kokonaisvaltaisia.
”Jos uskonto eristetään, niin lähdetään ehkä ratkomaan vääriä asioita. Joskus voisi olla oleellisempaa kysyä ihmisiltä, mikä sinua turhauttaa, tai mitä elämässä ylipäätään toivot.”