Jone Pekkarinen käveli 50 kilometriä päämääränään Tuomiokirkon alttari
Kuopiolainen muusikko, laulaja ja valokuvataiteilija Jone Pekkarinen täytti viisikymmentä vuotta 13.12.2019. Monet viettävät merkkipäiväänsä matkoilla. Niin Pekkarinenkin päätti tehdä. Tosin matka ei fyysisesti vienyt kotikaupunkia pidemmälle, mutta henkisesti se oli sitäkin syvempi.
”Päätin juosta viidenkymmenen kilometrin matkan, jonka päätepiste olisi Kuopion tuomiokirkon alttarilla.”
Kirkko on Pekkariselle äärimmäisen rakas monestakin syystä.
”Siellä minut on kastettu ja vihitty. Lapsuudenkotini oli aivan Tuomiokirkon naapurissa, joten kirkko oli tärkeä osa nuoruuteni mielenmaisemaa.”
”Olen ollut puolet elämästäni uskossa. Halusin, että merkkipäiväni huipentuu alttarin äärelle. Siinä hetkessä olisivat läsnä usko, toivo, rakkaus ja kiitollisuus.”
Juoksun oli tarkoitus olla myös lahja itselle
Pekkarinen kypsytteli ajatusta merkkipäiväjuoksusta peräti kaksi vuotta.
”Minulla on aktiiviurheilijatausta ja ajattelin, että tämä juoksu olisi sopiva tapa jättää se vaihe elämässä taakse. Siirtyä ikään kuin leppoisammille kierroksille.”
Juoksun oli tarkoitus olla myös lahja itselle.
”Ajatus isoista juhlista ei innostanut. Minulle paras lahja on elämä itse. Tunnen suurta kiitollisuutta olemassaolostani. Halusin juhlistaa tätä ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta juoksemalla yhtä monta kilometriä kuin minulla on kertyneitä elinvuosia.”
Pekkarinen treenasi ahkerasti aina viime kevääseen saakka. Sitten tuli stoppi.
”Kroppani meni ylikuntoon ja tajusin, ettei juoksemisesta tulisi yhtään mitään. Pelkäsin jo, että koko suunnitelma kariutuisi.”
”Halusin kuitenkin tehdä tuon matkan, ja lopulta päätin toteuttaa sen kävellen eli teemaan sopivasti apostolin kyydillä.”
Mielessä pyörivät elämän voitot ja tappiot
Syntymäpäivänsä aamuna klo 05 Pekkarinen lähti matkaan kotoaan Saarijärveltä. Hän oli tehnyt tarkat laskelmat kuljettavasta reitistä ja aikataulusta.
”Matkani kulki muun muassa lentokentän kautta. Kiertelin myös eri puolilla Kuopiota, että sain viisikymmentä kilometriä täyteen.”
Mukaansa Pekkarinen ei ottanut edes kännykkää, sillä hän halusi keskittyä täysin omiin ajatuksiinsa.
”Kävellessäni kävin läpi omaa elämääni lapsuudesta tähän päivään. Siinä tuli pohdittua niin voitot kuin tappiotkin. Ehkä sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi retriitiksi. Kokemus oli hyvin puhdistava.”
”Eräs ystäväni yritti tarjoutua seuralaiseksi taipaleelle, mutta torjuin ehdotuksen. Olen yksin tullut tähän maailmaan ja halusin yksin myös tehdä matkani.”
Viimeiselle suoralleen Pekkarinen lähti Kuopion matkustajasatamasta – silmät luotuina kohti Tuomiokirkkoa.
”Silloin tulivat tunteet pintaan. Olin tehnyt pitkän fyysisen ja henkisen matkan, nyt kaikki huipentuisi.”
Kirkon portaille seisahtui 49-vuotias Pekkarinen. Sisään kirkkoon hän astui juuri 50 vuotta täyttäneenä.
”Kun saavuin kirkon eteen, sisälle syttyivät valot. Se tuntui aivan ihmeelliseltä. Olin odottanut käveleväni hämärään saliin, mutta vastassa olikin kirkkaus.”
”Alttarin äärelle päästyäni vain itkin ja lausuin kiitokseni Jeesukselle. Tunsin vahvasti hänen rakkautensa ja armonsa. Syntymäpäiväni oli saanut täyttymyksensä.”
Jone on köyhänäkin onnellinen
Pekkarisen uskonprosessi juontaa juurensa lapsuuteen saakka.
”Iltarukous on kuulunut tapoihini ihan pienestä pitäen. Parikymppisenä rokkarinakin ristin käteni iltaisin, mutten huudellut siitä muille. Ajattelin, että minulle naureskellaan kaveripiirissä.”
”Nuoruusvuosina lueskelin myös Raamattua, mutta samalla vähän pelkäsin, että mitäs jos jollain lailla hurahdan.”
Varsinainen käännekohta oli isän kuolema Pekkarisen ollessa 24-vuotias.
”Se sai minut pohtimaan syvemmin elämän ja kuoleman kysymyksiä. Puoli vuotta isän poismenon jälkeen polvistuin ja pyysin, että Jeesus tulisi elämääni. Siinä samassa tunsin valtavaa rauhaa ja pyhyyttä.”
”Huomasin, että jotain minulta oli puuttunut, vaikka periaatteessa asiat olivat ihan mallillaan.”
Pekkarinen kokee, että tuon hetken jälkeen häneltä ei ole puuttunut mitään.
”En väitä, että olen päässyt helpolla. Vuosien varrella olen kärsinyt paniikkihäiriöstä, masennuksesta ja käynyt läpi avioeron ensimmäisestä vaimosta. Ero otti niin lujille, että päädyin vähäksi aikaa hoitoon psykiatriseen sairaalaan.”
”Ensimmäisenä jouluna eron jälkeen jouduin lähtemään kesken pois joulukirkosta, koska en kestänyt katsella onnellisia perheitä.”
Usko ei kuitenkaan horjunut vaikeuksien keskellä.
”Ystäväni välillä ihmettelevät, kuinka voin olla näin onnellinen. Olen köyhä, mutta uskoni ansiosta koen eläväni valtavan rikasta elämää.”
Puolen vuosisadan etapin ohitettuaan Pekkarinen katsoo tulevaisuuteen seesteisin mielin.
”Löydän koko ajan uusia asioita uskosta. Olen jatkuvalla matkalla kristittynä kasvamisessa.”