Kansanedustaja Tuula Väätäinen joutui jo nuorena kasvokkain surun kanssa
Tarttumapintaa. Sitä Tuula Väätäisessä on. Nuorena koetut veljen ja aviomiehen menetykset ovat jättäneet jälkensä.
”Ehkä ne jättivät varovaisuuden jäljet – elämässä voi tapahtua mitä vain. Kaikkeen ei voi varautua, ja on asioita, joita ei ole syytä pitää itsestäänselvyytenä. Riitoja ja epäselvyyksiä ei kannata jättää ratkaisematta.”
Tuulaa kohtasi 12-vuotiaana ensimmäistä kertaa suru, kun hänen veljensä kuoli onnettomuudessa. Traktori oli juuttunut lumihankeen ja tien toiselta puolelta oli katkennut männystä latva, joka oli pudonnut Reijo-veljen päähän hänen ollessa traktorin vieressä ilmeisesti lunta lapioiden.
”Suru kosketti meidän koko kyläkuntaa Tervossa. Kirkko oli täpösen täynnä siunaustilaisuudessa. Yhteisöllinen suru oli sekä helpotus että lisäpaino. Aina joku tiesi tapahtuneesta ja perheemme eli koko ajan surun kanssa.”
Tuulan äidissä lapsen menettäminen tuntui eniten ja hän meinasi taittua murheen alle, kuten Tuula kuvailee.
Riitoja ja epäselvyyksiä ei kannata jättää ratkaisematta
”Ajattelen, että lapsilla on oikeus vanhempiinsa ja tukeen. Vanhemmilla ei ole oikeutta antaa murheen vallata kokonaan. Jos itse ei pysty ylläpitämään vanhemmuutta, on haettava apua ulkopuolelta.”
Tuula kertoo muistuttaneensa äitiään, että lapsia jäi kuitenkin vielä kymmenen henkiin.
”Surutyötä teimme yhdessä: puhuimme, itkimme ja tuimme äitiä ja isää. Näinä vuosikymmeninä olemme puhuneet varmaan tuhansia kertoja tapahtuman läpi ja sitäkin kautta purkaneet omia tunteitamme.”
Työtoverit toivat viestin puolison kuolemasta
Syksyllä 1976 työtoverit toivat Tuulalle suruviestin kotiin Karttulaan. Veikko, Tuulan mies oli kuollut. Oli jäänyt traktorin alle. Tuula oli silloin Karttulan terveyskeskuksessa apuhoitajana. Työtoverit, hoitajat ja lääkärit, olivat nähneet, että mitään ei ollut tehtävissä.
Vasta vuosikymmenien jälkeen selvisi, miksi Veikon traktori oli kaatunut. Pellolta oli kerätty kaikki pehkupaalit yhtä lukuun ottamatta, ja mies oli auringonpaisteessa ajanut vahingossa paaliin ja traktori oli kaatunut.
Suruviestin saavuttua Tuula pakkasi tavarat ja lähti reilun kahden vuoden ikäisen Miikan kanssa kotipaikalleen Tervoon.
”Paljoa en muista niistä päivistä. Veikon vanhemmat ja sisarukset olivat tulleet meille. Sen muistan, kun heräsin ensimmäisenä iltana siihen, että anoppi silitti jalkojani.”
Tuula kertoo, miten murheen keskellä hän usein menee nukkumaan.
”Silloin kun on todella vaikea paikka, uni on se, joka vapauttaa ajatuksista. Voin nukahtaa käytännössä missä vain, siihen ei tarvita sänkyä tai huopaa. Normaalin stressin puran puhumisella ja tekemisellä, usein se tarkoittaa käsitöitä. Myös asioiden järjestely on tapani hallita stressiä.”
Elämän on mentävä eteenpäin
Riikosen eli Veikon perhe oli Karjalan siirtolaisia ja he olivat kokeneet paljon. Tuulaa patistettiin elämään eteenpäin.
”He kykenivät näkemään elämän laajemmin ja avoimemmin”, Tuula sanoo.
”Olin saanut harjoitusta veljeni kuolemasta, elämän on mentävä eteenpäin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa ja poikamme takia piti arkiasioiden sujua.”
Yövuoroja Tuula ei pystynyt hetkeen tekemään. Hän ei halunnut nähdä työpaikallaan potilaiden kuolemaa. Kotona hän oli pojan kanssa vain yöt. Aikanaan yövuorot palasivat työlistoille ja kotonakin oltiin myös päivisin. Tuula sanoo kiittelevänsä nyt jälkeenpäin, että arki koitti suht pian. Se oli hänelle sopivaa surutyötä.
Sairaanhoitajakoulu alkoi Kuopiossa keväällä 1977. Leskeydestä hän ei puhunut kuin yhdelle opiskelukaverilleen. Nuori nainen ei halunnut sääliä eikä erityiskohtelua.
Auttamisen ja vaikuttamisen halu kumpuavat kuoleman kohtaamisesta
Miten nuorena kohdatut kuolemat ja suru ovat vaikuttaneet sinun elämääsi ja elämänratkaisuihin?
”Ainakin sillä tavalla, että haluan tehdä asioille jotain. Halusin työn, jossa saa jotain aikaiseksi. Syttyi auttamisen ja vaikuttamisen halu. Toinen oppi on ollut se, että pitää olla varasuunnitelmia.”
Mielenkiintoinen yksityiskohta on Veikon kuolemaa edeltävältä päivältä. Vaimo oli päässyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi, mies oli kannustanut ja muistuttanut lähettämään paperit, joissa ilmoittaa vastaanottavansa opiskelupaikan. Tuula oli laittanut kirjeen postiin miehensä kuolinpäivänä.
”Jos en olisi silloin laittanut papereita postiin, en olisi varmastikaan muistanut enää myöhemmin.”
Tuula Väätäinen opiskeli myöhemmin erikoissairaanhoitajaksi ja perheterapeutiksi. Nyt kansanedustajana vaikuttava nainen toimii myös Kuopion kaupunginvaltuuston puheenjohtajana.
Puoliso haudattiin Tuulan syntymäpäivänä
Surusta Tuula puhuu varovaisesti.
”Suru ilmenee niin monin eri tavoin, se on erilaista jokaisella. Surulla on monet kasvot, ja se on lohdullista”, Tuula kuvailee.
”Haudoilla käyn harvoin. Jos en itse pääse viemään mieheni haudalle kynttilää jouluna, nykyinen mieheni vie.”
Veikon hautajaispäiväksi sattui Tuulan syntymäpäivä. Päivästä Tuula ei muista paljoakaan. Sen jälkeen hän ei pitkään aikaan viettänyt syntymäpäiviään eikä edelleenkään niistä paljon välitä.
Suru on jokaisella erilaista
”Ei juhliminen tunnu vastenmieliseltä, mutta se ei tunnu tarpeelliselta”, Tuula pohtii.
Surussa Tuulalle tärkeintä on aito läsnäolo.
”Itse en osaa käyttää osanotto-sanaa. Vaikka se kuuluu hyviin tapoihin, minulle se tuntuu jotenkin kliseiseltä. Joskus hiljaisuuskin on parempi tapa olla vierellä. Tärkeintä on olla. Ehkä voin kysyä, voisinko auttaa jotenkin.”
”Tulevaisuuden maalaaminen kaikkia mahdollisuuksia tarjoavaksi ei lohduta surevaa. Nuorelle leskelle ei kannata muistuttaa, että sinulla on vielä aikaa löytää uusia ihmisiä vierelle.”
Surevalle on tärkeintä saada nukkua, syödä ja tehdä tavallisia asioita. Siinä voi jokainen olla käytännön apuna.
Surun läpikäymiselle ei ole olemassa kaavaa
”Vaikka olen perheterapeuttina saanut kuulla elämäntarinoita, ja itsellänikin on monenlaisia kokemuksia, en silti voi tietää, mitä toinen käy läpi. Jokainen kokemus kuolemasta on ainutlaatuinen.”
”Surun läpikäymiseen ei ole ohjelmaa. Ei ole tapaa, miten se pitäisi käsitellä. Puhetyöläisenä olen sitä mieltä, että puhuminen ja kokonaistilanteen läpikäyminen auttavat. Vaikka heti ei pystyisikään kuolemaan liittyviä faktoja ottamaan vastaan, ne ovat tärkeitä jatkon kannalta. Mieli pyrkii täyttämään tyhjät aukot mielikuvituksella.”
Onnettomuuspaikalla ei Tuula ole käynyt, mutta Veikon isä ja veli kävivät.
Kaikki tunteet ovat sallittuja
Surua ei pidä myöskään yrittää siivota pois. Sen kanssa on löydettävä sopiva olotila.
”Mutta toisaalta suru ja entinen ei voi olla aina pöydällä. Jos ne ovat koko ajan pinnalla, ei voi tulla tilaa uusille mahdollisuuksille ja ihmisille.”
”Jos saat turvallisissa olosuhteissa puhua tunteistasi ja ajatuksistasi, se on aina eteenpäin menemistä. Muista, että kaikki tunteet ovat sallittuja.”
Huonoillakin asioilla on aina hyvät puolensa
Tuulan äiti usein sanoi, ettei Jumala anna enempää taakkaa kuin jaksaa kantaa.
”Vaikka toisinaan jonkun ihmisen kohdalla näyttääkin, että taakkaa on jo liikaa. Silloin olen kysynyt, missä olet Jumala”, Tuula sanoo.
Toivon ja tulevaisuuden näkökulma pitää kiinni elämässä.
”Poikani ovat jo kyllästymiseen asti saaneet kuulla: Ei ole niin huonoa asiaa, etteikö aina asialla olisi myös hyvä puoli. Samoin olen opettanut, että antakaa vapaus elämälle.”
Eletty elämä saa näkyä ja tuntua. Usein se avartaa katsomaan ihmisiä armahtavammin.
”Mitä enemmän sinulla on kokemuksia, sitä kokonaisempi olet. Sitä enemmän sinussa on myös tarttumapintaa. Kiinnität huomiota ihmisiin, katsot maailmaa eri tavalla. Vaikka toisinaan tuleekin tilanteita, ettet älyä sanoa tai olla sanomatta, vaikka pitäisi älytä”, Tuula hymähtää.
Missä ja miltä suru tuntuu?
Psykoterapeutti ja sairaalapastori Leena Leppälä on auttanut surevia etsimään merkityksiä ja syitä jatkaa elämää. Toivon kipinöitä ja luottamuksen heikkoa säiettä siihen, että elämä vielä voisi kantaa.
Leena Leppälä kertoo, mitä on oppinut surusta kokemusten kautta.
”Omassa työssäni olen oppinut tekemään tilaa hankaliltakin tuntuville tunteille. Rohkaisen suremaan ja tunnustelemaan, miltä ja missä suru tuntuu.”
”Surulle kannattaa antaa aikaa. Surevaa voi kannustaa kokeilemaan, voisiko surun vain antaa olla ja hengittää sen ympärillä? Voisiko sureva olla kannateltavana ja odottaa, kunnes aaltoileva suru itse rauhoittuu?”
Surutyö ja suruprosessi, mitä ajattelet näistä termeistä?
”Surua ei voi, eikä saa nopeuttaa. Se ei ole suoritus tai projekti, jolla on tarkka aikataulu ja tavoitteet. Mutta työtä se on. Suru kuluttaa voimavaroja ja pysäyttää. Se vaatii alkuun herkeämätöntä huomiota. Surua voi hoitaa vain hyväksymällä tapahtunut tosiasiana omassa elämäntarinassaan. Sille täytyy antaa sijaa ja aikaa.”
Lähde: Anneli Juutilainen: Lähtösi jälkeen. Kertomuksia surusta ja selviytymisestä. Docendo 2021.