Kaverikasvatuksella tehdään lapselle karhunpalvelus

Kasvatuksessa on aina kyse valtasuhteesta: vanhempi on vanhempi. Näin sanoo Vantaan seudun steinerkoulun rehtori Jarno Paalasmaa, joka on kirjoittanut kirjan kaverivanhemmuudesta.

Vapaus ja rajat – Kaverivanhemmuudesta kasvattajaksi (Viisas Elämä 2024) kertoo aikuisuuden ohenemisesta. Se näkyy Paalasmaan mielestä vanhemmuudessa ja myös koulun toimintakulttuurissa.

”Olen havainnut, että viimeisen 20–30 vuoden aikana ymmärrys lapsen kehitysvaiheista on jäänyt taka-alalle. Meillä ei enää sen paremmin kotona kuin koulumaailmassakaan kehitetä kasvatusta ja opetusta lapsen kehitysvaiheiden mukaan.”

Arvomaailmamme on Paalasmaan mielestä muuttunut niin, että nykyään ihaillaan lapsen nopeaa itsenäistymistä.

”Kun pienen lapsen harteille laitetaan liikaa päätöksentekovaltaa ja vapautta sekä vaaditaan liikaa itseohjautuvuutta, seurauksena on käytösongelmia ja impulsiivisuutta. Tästä on myös tutkimustietoa.”

Lapsen on opittava myös pettymään

Kasvatuksessa ääripäät ovat erityisen haitallisia. Fyysinen kurittaminen kiellettiin 1980-luvulla, ja nykyään tiedetään, että pelolla kasvattaminen on erittäin vahingollista. Sen vuoksi Paalasmaa ei kirjoittanutkaan kirjaa liian ankarasta kasvatuksesta vaan toisesta ääripäästä: ­kaverikasvatuksesta.

”Nykyään vanhemmat lipsuvat helposti liian sallivaan kasvatukseen. Seurauksena on, että meillä kasvaa sosiaalisesti kömpelöitä ja itsekkäitä nuoria, jotka eivät ole tottuneet rajoihin. Se näkyy heissä myöhemmin aikuisina.”

Itselle vaikeiden asioiden tekemiseen ei löydy motivaatiota.

Ikä vaikuttaa siihen, minkälaisia rajoja lapsi tarvitsee. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän merkitsevät toistuvat rutiinit ja turvalliset rajat. Murrosikäisen vanhempana painottuvat erilaiset ydinasiat. Kaikenikäiset lapset hyötyvät kuitenkin siitä, että arjessa on lempeää johdonmukaisuutta, rajoja ja rutiineja.

”Jos kotona lapselta on liikaa kyselty mielipidettä kaikkeen, oltu liikaa mieliksi ja annettu periksi kaikessa, niin päiväkodissa ja koulussa lapsen on vaikea kunnioittaa opettajia ja muita aikuisia. Myös itselle vaikeiden asioiden tekemiseen ei löydy motivaatiota”, Paalasmaa sanoo.

”Kuitenkin oppimisessa tärkeintä on itsensä haastaminen ja välillä itsensä ylittäminen. Vanhemman tehtävänä on myös tuottaa lapselle pettymyksiä. Jos lapsen pettymysten sietokyky ei ­kehity, siitä on hänelle harmia myöhemmin.”

Lopullinen päätösvastuu on vanhemmalla

Kaverikasvatuksen lisäksi Paalasmaa on nähnyt paljon sitä, että lapsia kasvatetaan konditionaalissa. Tällöin vanhempi kyselee pieneltä lapselta, että haluaisitko tulla ruokapöytään ja mitä haluaisit syödä. Tai menisitkö nukkumaan? Pesisitkö hampaat?

”Tuokin on haitallista, sillä pienellä lapsella on oikeus olla lapsi. Hänellä on oikeus turvalliseen ja johdonmukaiseen lapsuuteen, eikä lapsella tarvitse olla mielipidettä joka asiaan.”

Selkeää ja hyvää vanhemmuutta on Paalasmaan mielestä esimerkiksi se, että ruokapöytään tullaan silloin, kun on yhteinen ruokahetki, ja syödään sitä, mitä on tarjolla. Lapselta voi tietenkin kysyä ruokatoiveita, mutta vanhempi päättää, mitä syödään ja mitä kaupasta ostetaan.

Pienellä lapsella on oikeus olla lapsi.

”Olemme taipuvaisia näkemään lapsen pienenä aikuisena ja alamme neuvotella hänen kanssaan. Tai luulemme, että lapselle pitäisi hirveästi perustella kaikkea. Mutta se voi olla paitsi turhauttavaa myös ongelmallista, sillä maailma ei toimi niin.”

”Esimerkiksi koulussa opettaja ei voi isossa ryhmässä kysellä ja perustella jokaiselle erikseen, että haluaisitko lähteä välitunnille ja miksi se kannattaa.”

Paalasmaan mukaan lapsi tarvitsee ennen kaikkea turvallista vanhemmuutta. Siinä aikuinen huomioi lapsen ikävaiheen ja etsii tasapainoa sallivuuden ja ankaruuden välillä.

Turvallinen vanhemmuus perustuu siihen, että aikuinen on läsnä lapsen elämässä ja pysähtyy aidosti kuuntelemaan, mitä lapselle kuuluu.

Jarno Paalasmaa on ollut mukana valtakunnallisessa opetussuunnitelman perusteita laativassa työryhmässä. Hän on myös uusperheen isä ja kirjailija.