Kestävän hyvinvoinnin asiantuntija Arto O. Salonen: ”Pelkkää talouskasvua varten eläminen on liian pieni tarkoitus ainutkertaiselle elämälle”

Afrikassa se tapahtui.

Arto O. Salonen alkoi havaita, millä tavalla länsimainen ihminen hahmottaa hyvinvoinnin idean. Kärjistetysti näin: ”Kunpa saisi mainetta ja mammonaa.” 

Salonen toteaa, ettei edes hän itse kestävän kehityksen asiantuntijana ole ollut sille immuuni.

”Ei kai pantteri voi mitään pilkuilleen. Jo äidinmaidossa saamme tämän kulttuurisen kehyksen”, hän sanoo.

Päiväntasaajan Afrikka, jonne Salonen oli lähtenyt kehitysyhteistyöhön, näytti hyvinvoinnista toisenlaisen ulottuvuuden. Siellä se näytti koostuvan muista aineksista kuin Suomessa. Aineellisesta hyvästä oli usein puutetta, mutta kokemuksellisesti elämä näyttäytyi usein jopa parempana.

”Siellä hyvinvointi rakentuu sen varaan, että minulla on yhteys muihin”, Salonen kuvailee.

Ilmastonmuutoksessa ei lopulta ole voittajia

Kysymys ihmisen henkilökohtaisesta hyvinvoinnista on olennaisesti yhteydessä myös planeetan ja sen muiden asukkaiden hyvinvointiin.

Salosen Afrikan-vuosina, 2004–2007, puhe ilmastonmuutoksesta alkoi lisääntyä. Suomessa mainittiin usein, että lyhyellä aikavälillä Suomi kuuluisi ilmastonmuutoksen voittajamaihin.

Afrikassa Salonen näki, millaisia suoria vaikutuksia ilmastonmuutoksella oli jo silloin afrikkalaisten arkeen. Voittajuutta ei ollut näköpiirissä. Toimeentulo oli vaarassa.

”Ei tarvinnut ihmetellä, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Sadekausien syklit, jotka olivat olleet samanlaisia vuosisatojen ajan, olivat menneet sekaisin. Köyhä maanviljelijä haali jostakin siemenet, muokkasi maaliskuun alussa maan ja jäi odottamaan sateita, jotka normaalisti alkaisivat maaliskuun puolivälin paikkeilla. Nyt sateita ei tullut tai ne tulivat myöhässä, tulvana, joka huuhtoi siemenet mennessään”, Salonen kertoo.

Länsimainen käsitys hyvinvoinnista alkaa kääntyä itseään vastaan

Noihin aikoihin hän ei vielä ollut väitellyt tohtoriksi aiheesta ”Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena”. Lahden seudulla varttunut Salonen oli 1990-luvulla häärinyt musiikkibisneksessä muusikkona, sovittajana ja tuottajana sekä opiskellut kasvatustieteitä Tampereen yliopistossa. Ennen Afrikan-vuosia hän oli työskennellyt ammattikorkeakoulussa, sosiaalialan koulutusohjelmassa.

Afrikka oli käännekohta. Maailmojen vastakohtaisuudet pakottivat Salosen miettimään hyvinvoinnin olemusta.

Meillä täällä tuntuu koko ajan puuttuvan vaikka mitä.

”Länsimainen käsitys hyvinvoinnista oli alkanut kääntyä itseään vastaan ja himmentää tulevaisuuden toivoa, sillä maailmassa on yhä enemmän väestöä ottamassa planeetasta kaiken irti”, Salonen sanoo.

Näyttää myös siltä, että aineellisin mittarein mitattava hyvinvointi ei enää tietyn pisteen jälkeen kykenekään lisäämään ihmisen koettua onnellisuutta.

”Meillä täällä tuntuu koko ajan puuttuvan vaikka mitä. Afrikkalaisittain kokemus taas on, että jos tunnen kuuluvani yhteisööni, minulta ei puutu mitään”, Salonen vertaa.

Loputon kuluttaminen ei takaa hyvinvointia

”Tulevaisuuden toivo.” ”Ei minulta mitään puutu.” Melkeinpä raamatullisilta kuulostavat sananparret sisältävät oikeastaan pähkinänkuoressa sen, mistä kestävässä kehityksessä on kyse. Tulevaisuuden toivo kuuluisi kaikille. Jokaisella kuuluisi olla kokemus, että elämästä ei puutu mitään.

Salosen ajatukset alkoivat pyöriä uudenlaisilla kierroksilla. Ensinnäkin: jotakin pitäisi tehdä. Toiseksi: hyvään elämään näyttäisi olevan muitakin reittejä kuin kasvavan kuluttamisen tie.

”Meillä on tuntunut olevan aika kapea käsitys siitä, miten tätä ainutkertaista elämää voisi elää mielekkäästi”, hän toteaa.

Tulevaisuuden toivo kuuluisi kaikille.

Kun Salonen muutti takaisin Suomeen, hän arveli, että täällä olisi varmaankin tehty jo pilvin pimein väitöskirjoja, joissa nämä ekologiset, sosiaaliset ja taloudelliset näkökulmat nivoutuisivat yhteen.

Osoittautui, ettei niitä ollut, joten Salosen oli tehtävä väitöstutkimus itse. Aihepiiri osoittautui niin polttavaksi, ettei hänen ole tarvinnut sen jälkeen pohtia, miten kalenterinsa täyttäisi.

”Väikkäri imaisi mukaansa, sillä se resonoi käynnissä olevan yhteiskunnallisen keskustelun kanssa. Sen jälkeen alkoi syntyä luontevasti myös kansainvälisiä julkaisuja. Hämmästyin, että tästä tulikin akateeminen ura, vähän kuin vahingossa. Olen vain mennyt kohti sitä, mikä polttelee”, hän sanoo.

Monitaiteelliset keinot käytössä luennoilla

Kestävän kehityksen ajattelu, joka vuonna 2010 tuntui vielä orastavalta, kasvoi suuriin mittakaavoihin. Tällä hetkellä asia on jotakuinkin koko maapallon kokoinen.

Salonen työskentelee nykyisin professorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisessä tiedekunnassa ja kuuluu Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneeliin. Kysytty luennoitsija ottaa välillä esityksissään käyttöön myös monitaiteelliset keinot.

”Meillä on jazzmuusikko Joonatan Raution kanssa ollut soivia luentoja, joissa filosofiseen pohdintaan ovat yhdistyneet musiikki, visuaaliset elementit, valot ja savut. Taiteella voi ylittää rajoja, joita pelkällä puheella ei voisi”, Salonen sanoo.

Elintaso on pohjimmiltaan vain elämän kulissia

Kun putkinäkö kaipaa laajentamista, niin tieteen kuin taiteenkin keinot ovat tarpeen. Putkinäöllä Salonen tarkoittaa kapeaa elämän ihannetta, jossa hyvinvointi mielletään vain talouskasvuksi. Elämä kiteytyy silloin työssäkäynnin ja kuluttamisen ympärille.

”Edistymistä osoitetaan suoritemäärän lisääntymisellä, mutta elämän suuremmat sisällöt ovat hakusessa”, Salonen tiivistää.

Kaikessa ytimekkyydessään tilanne Suomessa on tämä: meillä hyvinvoinnin puitteet ovat maailman parasta laatua – se on todettu lukuisissa onnellisuusmittauksissa, joissa Suomi keikkuu kärkisijoilla vuosi toisensa perään.

Meillä hyvinvoinnin puitteet ovat maailman parasta laatua.

Silti tuntuu, että meillä on paljon yksinäisyyttä ja ahdistusta. Koululaisetkin tuntuvat uupuvan. Mistä ristiriitainen vaikutelma syntyy?

”Tuo on juuri se juttu”, Salonen sanoo.

”Olemme rakentaneet onnellisuutta tukevan yhteiskunnan, jossa kansalaiset voisivat kukoistaa. Elintaso on kuitenkin vain elämän kulissia. Meillä on hienot kulissit, mutta näytelmän juoni on hukassa.”

Meille ei riitä mikään

Salonen toteaa, että sotien jälkeen Suomessa alkoi kiihkeä köyhyydestä irtautuminen. Se onnistui, mutta suorittamisen vaihde jäi eräällä tavalla päälle. Talouden arvot ajoivat muun yli, kuten monissa muissakin kehittyneissä maissa.

”Olemme rakentaneet järjestelmän, joka perustuu talouskasvupakkoon. Toisin sanoen mikään ei riitä. Talouskasvua varten eläminen on liian pieni tarkoitus ainutkertaiselle elämälle”, Salonen huomauttaa.

Vielä yksi kertomus Afrikasta.

”Olimme kerran matkalla Länsi-Afrikan Guineassa ja pysähdyimme pikkukylään syömään. Ruokapaikassa oli hieno pöytäliina, ja olisimme halunneet ostaa sen mukaan. Pyysimme, että sen voisi lisätä laskuun”, Salonen muistelee.

Jos kaikki on ostettavissa, arvopohja murenee.

Tarjoilija ei lotkauttanut korvaansa pyynnölle, ei myöskään paikan omistaja.

”Se on Conakrysta (Guinean pääkaupungista)”, he totesivat yksikantaan.

”Pääkaupungista saadun pöytäliinan arvo ei ollut rahassa mitattavissa. Me länsimaiset ihmiset oletamme, että kaikki on kaupan”, Salonen toteaa.

”Jos kaikki on ostettavissa, arvopohja murenee. Elämästä häviävät ankkuripaikat.”

Merkityksellisyyden kokemus kantaa pidemmälle

On olemassa kahdenlaista hyvinvointia, jotka ihmiselämässä kietoutuvat toisiinsa. Toinen perustuu mielihyvään, toinen merkityksellisyyteen. Vielä antiikin aikaan hyvinvoinnin käsitys rakentui näistä molemmista. Oma aikamme näyttää painottaneen mielihyvän tavoittelua, mutta merkityksellisyyden kokemus on se, joka kantaa pidemmälle.

Se voi myös osoittaa polun kohti kestävyyssiirtymää eli planeetan kannalta ystävällisempää elämänmuotoa. Muutoksen tarve on joka tapauksessa väistämätön.

”Jos ajattelemme hyvinvointia pelkkänä aineellisena elintasona, kestävyyssiirtymä voi tuntua luopumiselta. Jos taas ajattelemme hyvinvointia merkityksellisyyden näkökulmasta, se voikin olla menestystarina”, Salonen sanoo.

Muutoksen tarve on joka tapauksessa väistämätön.

Tutkimukset osoittavat, että roinan lisäämiseen perustuva eteenpäinmenon idea ei enää kannattele meitä. Tutkimuksin on myös todettu, että ponnistelu hyvän puolesta kasvattaa tyytyväisyyden tunnetta. Vaikka siirtymä kestävämpään elämäntapaan ei ole helppo, halua siihen on silti paljon. Elinkeinoelämän valtuuskunnan teettämässä asenne- ja arvotutkimuksessa todettiin, että peräti 70 prosenttia suomalaisista toivoo koronapandemian olevan alku kehitykselle, jonka myötä kuluttaminen vähenee pysyvästi. Samankaltainen tuntuma Salosella on ollut myös asiantuntijaseminaarien puhujana.

Hänen saamansa palaute on usein tämän kaltaista: ”Sanoitit sen, mitä olen ajatellut.”

Elämän ihmettely itsessään on tärkeää

Mielekkyyden puutteesta versoo herkästi mitättömyyden ja riittämättömyyden tunteita.

Jos nyt siis juoni tuntuu olevan hukassa ja elämä on typistynyt pelkäksi kilpailemisen putkeksi, Salonen kannustaa aloittamaan merkityksellisyyden etsinnän kuulostelemalla hetkiä, jolloin voi tuntea olevansa osa kokonaisuutta, ei irrallaan.

Kytkösten kautta ajatteleminen tekee meille hyvää.

”Sitä voi kokea monella tavalla. Kytkösten kautta ajatteleminen tekee meille hyvää. Sen voi kokea vaikka lukemalla kirjaa ja eläytymällä toisten elämään, tai istumalla rantakalliolla tuntien, että näin ovat istuneet sukupolvet ennen minua. Tai katselemalla lintuja, joissa on samaa elämää kuin minussa itsessäni, vaikka ne ovat niin erilaisia olentoja. Elämän ihmettely itsessään on tavoittelemisen arvoista”, hän sanoo.

Yhteyden kokemus syntyy myös ilojen ja surujen jakamisesta toisten kanssa. Edistyksen mittarit vain eivät tunnista runsauden kokemusta, joka näistä tilanteista avautuu.

”Olen mukana tarinassa, jota kirjoitetaan yhdessä”, Salonen kuvailee.

Kirkko voi ohjata merkityksellisten sisältöjen äärelle

Monista voi tuntua, ettei yksi ihminen voi kovin paljon. Salonen muistuttaa, että Me too -liikekin alkoi yhdestä ainoasta ihmisestä, mutta se mullisti silti ajattelua kaikkialla.

”Asian edistämistä on jo se, että pitää toiveikkuutta yllä ja ryhtyy ratkaisemaan asioita, jotka tuottavat toivottomuutta”, hän kannustaa.

Armo ei heitä hanskoja tiskiin.

Salonen toteaa, että myös kirkolla on tärkeä tehtävä. Se voi osaltaan ohjata merkityksellisten sisältöjen äärelle, sillä sen missiona on ihmisen luovuttamaton arvo.

”Kirkko voi myös olla konkreettinen ratkaisujen etsijä ilmastonmuutoksessa. Sen roolina on pitää kiinni tulevaisuudesta ja toivosta”, hän sanoo.

Salonen on mieltynyt armon käsitteeseen. Se on jotakin kovin erilaista kuin kilpailukeskeisen yhteiskunnan kovuus.

”Armo tunnistaa keskeneräisyyden, mutta rakentaa siitä huolimatta tulevaisuutta”, hän sanoo.

”Armossa on jotakin ylevää ja kaunista. Se resonoi tämän ajan kanssa, jossa mikään ei tahdo riittää. Armo ei heitä hanskoja tiskiin.”