Pappi Hanna Lehdon mielestä kirkossa pitää ehdottomasti nauraa, jos aihetta on
Tilannetajua ja herkkyyttä ei koskaan ole liikaa. Turun alueseurakunnan rekisterinjohtaja on kokeillut tunnelman keventämistä itsekin.
”Onhan se kurjaa, jos pappi sanoo saarnassaan jotakin hauskaa eikä kenenkään ilme värähdä. Kirkossa saa itkeä tai nauraa, sillä sinne pitääkin tulla omana itsenään”, sanoo teologian maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta valmistunut Hanna Lehto. Hän on toiminut Rautavaaran seurakunnan talouspäällikkönä ja sittemmin Kuopion hiippakunnan piispan Jari Jolkkosen erityisavustajana. Tätä nykyä hän on Turun alueseurakunnan rekisterijohtaja.
Pappina Hanna Lehto on myös kokeillut tunnelman keventämistä. Kaikki eivät leikkiä ymmärrä ja seurakunnissakin on suuria eroja. Sydämelliset ja kaikesta kiitolliset rautavaaralaiset lähtivät yleensä heti mukaan, mutta monin paikoin naamat pysyvät peruslukemilla.
Tilannetajua ja herkkyyttä ei ole koskaan liikaa.
Eturivin tytöt nauroivat hautajaisissa, ja jälkeenpäin huomasin mustat kämmeneni
”Toinen juttu on aplodit. Aikaisemmin kirkossa taputtamista pidettiin kiellettynä, mutta kirkkokonsertit ovat muuttaneet tapoja. Nykyään taputetaan ihan spontaanisti, jos kanttori onnistuu loppusoitossa hyvin.”
”Jumalanpalveluksen toimittajat eivät ole esiintyjiä, mutta mikäpä silti estää kiittämästä hienosta musiikista. Aplodeihin esimerkiksi pappisvihkimyksissä on kehottanut piispakin.”
Huumori ja nauru on tehnyt monista työtilanteista ikimuistoisia. Nauru on hyvän yhteisön tunnusmerkki.
”Hautaansiunaamisessa minulla on tapana tehdä hiekkaristi lapion sijaan kädellä ja lopuksihan seurakuntalaiset siunataan nostamalla oikea käsi ylös kämmen edellä. Eräänä hikisenä kesäpäivänä tunnelma oli kappelissa lohduton ja surullinen, mutta siitä huolimatta eturivin nuoret tytöt pyrskähtivät nauruun. Jälkeenpäin huomasin, että hienojakoinen hiekka oli tarttunut käteeni ja se oli hiekasta ihan musta.”