Puoli vuosisataa yhteistä diakoniaa
Helsingin ja Lahden jälkeen perustettiin Kuopioon yhteinen diakoniakeskus.
Kun diakoniajohtaja Ilppo Lavi asetettiin syyskuussa 1969 virkaansa ja Sorvarinkadulta, vanhan pappilan pihapiiristä saatiin pieni rakennus, oli Kuopion seurakuntien Diakoniakeskus perustettu.
Vastaavia seurakuntien erikoisalojen diakoniakeskuksia oli jo Helsingissä ja Lahdessa. Alkuvuosina keskityttiin alkoholi- ja huumeriippuvaisten auttamiseen Järvenpään sosiaalisairaalan antaman toimintamallin mukaisesti.
1970-luvulla Diakoniakeskuksessa oli diakoniajohtaja Heikki Eitakarin lisäksi yksi kriminaali-, päihde- ja katulähetykseen erikoistunut diakoni sekä toimistosihteeri. Sorvarinkadun talo oli niin pieni, että siellä pystyi kokoontumaan vain yksi pienryhmä kerrallaan.
Tällä hetkellä diakoniakeskuksessa on kolme diakonian erityistyöntekijää, joista yksi on erikoistunut kriminaali- ja mielenterveystyöhön, yksi päihde-, työttömyys- ja katulähetystyöhön ja yksi keskittyy kuulo-, näkö- ja kehitysvammaisiin.
Diakoniakin muuttuu
Vuoden 1972 kansanterveyslaki merkitsi seurakuntadiakonialle suurta muutosta: kotisairaanhoito siirtyi seurakuntasisarilta terveyskeskuksiin.
Terveysasioissa ei enää käännytä diakonian puoleen eikä diakoniakeskuksella ole enää vaate- ja huonekaluvarastoakaan. Varastosta tarvitsevat saivat vaatteita, astioita ja huonekaluja miltei 50 vuoden ajan. Toiminta loppui, kun vaatevaraston hoitaja jäi eläkkeelle eikä virkaa saanut enää täyttää.
”Vaate- ja huonekaluvarasto oli tärkeä avustusmuoto. Vuosittain muun muassa kalustettiin yli 30 yksiötä vankilosta vapautuneille tai kiintiöpakolaisina tulleille”, sanoo diakoniajohtaja Seppo Marjanen.
Seppo Marjasen aloittaessa vuonna 2000 oli myös lamavuosina aloitettu ruokapankki tullut liian kalliina tiensä päähän.
Seurakunnat ja diakoniakeskus järjestivät 1990-luvun suurimman hädän vuosina yhteisruokailujakin, kunnes vuonna 1996 aloitettiin ruokapankki. Se toimi vuokratiloissa meijerillä. Sillä oli vapaaehtoisten lisäksi kaksi palkattua työntekijää, jotka kävivät ostamassa ruuat, pakkasivat ne ja huolehtivat jakelusta.
Ruoka-apua annetaan edelleenkin, mutta maksusitoumusten muodossa suoraan kauppoihin.
Ainakin yksi toimintamuoto on pitänyt pintansa miltei alusta lähtien: Diakoniakeskuksen pullakirkko. Se on matalan kynnyksen hartaustilaisuus kirkkokahveineen kerran kuussa. Siihen osallistuu parhaimmillaan 40–50 henkeä.
Verkkojen verkko
Diakoniakeskus on verkottunut paitsi seurakuntien diakoniatyöntekijöiden kanssa myös yhteiskuntaan päin. Se on aikojen saatossa ollut aloitteentekijänä ja matkaansaattajana monille muille yhteiskunnan turvaverkoille, kuten Työterapiselle yhdistykselle tai ylivelkaantuneiden Nivel-yhdistykselle. Rikosuhripäivystyskin käynnistyi diakoniakeskuksen tuella.
Diakonia on kaikilla mittareilla mitattuna kirkon arvostetuin toimintamuoto. Se todistaa hyvyyden voiman.
”Jotkut tuovat meille lahjoituksia, koska ovat itsekin joskus saaneet apua.”
”Perusturvasta vastaavat sosiaalitoimisto ja Kela, mutta me olemme kaikista turvaverkoista putoavia varten. Yhteiskunnalla on sääntönsä, mutta meillä lisäksi armo”, tiivistää Marjanen.