Rasismin vastustaminen vaatii toimivan prosessin
Rasismia ei saa poistettua käden käänteessä. Silmittömän syyttelyn sijaan tuloksia voi tulla sillä, että kuunneltaisiin toisia tarkemmin.
Bangladeshista 2,5-vuotiaana Suomeen adoptoitu Anu-Rohima Mylläri on työskennellyt pitkään erilaisissa monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa koskettavissa tehtävissä.
Nykyisin Mylläri toimii Hämeenlinnan kaupungilla projektipäällikkönä Kohti uutta -hankkeessa. Siinä luodaan nuorten ohjauksellinen toimintamalli yhdenvertaisen osallisuuden edistämiseksi.
Menneen kesän jatkuvia rasismikohuja hän on luonnollisesti seurannut suurella kiinnostuksella. Myllärin mukaan mitään kovin uusia näkökulmia rasismiin ei ole noussut esille, vaan toistetaan pitkälti vanhaa kaavaa.
”On sitä juupas-eipäs -väittelyä ja puhutaan erittäin paljon toisten ohi. Nythän on sellainen tilanne, että on oikein lupa huutaa niille tosille. Se harmittaakin minua, mutta toisaalta kuitenkin päästään käsittelemään pinnan alla olleita asioita”, Mylläri miettii.
Nyt nähdään se, onko Suomi sivistysvaltio ja onko meillä resilienssiä?
Hän arvioi, että Suomessa on päästy vaiheeseen, jossa monikulttuurisemmat läntiset maat ovat olleet jo aikaisemmin.
”Nyt nähdään se, onko Suomi sivistysvaltio ja onko meillä resilienssiä? Pystymmekö tekemään itsemme kanssa kunnolla töitä ja käsittelemään erilaisia rasismiin liittyviä tunteitamme?”
Rasistisen puheen tyyliin vaikuttaa esimerkiksi koulutustausta
Anu-Rohima Myllärin mukaan suuri haaste – keskustelun kaikille osapuolille – on oman käytöksen ja omien motiivienkin tunnistaminen.
”Samoihin haasteisiin kompastutaan sekä rasismia harjoittavien että sitä vastustavien puolella. On monenlaista puhetta ja monenlaista hiljaisuutta. On pelkoa ja uhmaa, eikä oikein osata olla ihmisiksi.”
Mylläri tekee selvän rajanvedon. Maahanmuuttopolitiikkaa pitää voida kritisoida.
”Aivan eri kysymys on sitten taas se, millä tavalla ihmisistä puhutaan.”
Hän näkee hyvin erityyppistä rasistista puhetta riippuen esimerkiksi ihmisten koulutustaustasta ja yhteiskuntaluokasta.
Mitään ei sanota suoraan, mutta kuitenkin sanotaan paljon.
Joissakin piireissä käytetään n-sanaakin peittelemättä, eikä nähdä siinä yhtään mitään ongelmaa.
”Toisaalla retoriikka saattaa olla hyvinkin salonkikelpoista. Puhutaan rasistisesti, mutta se on piilotettu koulutuksen mukanaan tuomaan sanastoon, tietoon ja taitoon”, Mylläri miettii.
Silloin liikutaan jatkuvasti rajalla, jossa poljetaan ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa. Mitään ei sanota suoraan, mutta kuitenkin sanotaan paljon.
”Tällaiseen puhetapaan on vaikea tarttua, ja sen lopettaminen vaatii taitoa ja ymmärrystä.”
Itseään pitää analysoida rehellisesti
Anu-Rohima Mylläri on aikaisemmin toiminut pitkään tuntiopettajana Tampereella sijaitsevassa poliisiammattikorkeakoulussa.
Siellä hän on ollut kehittämässä opetusmenetelmiä vahvistamaan poliisien kykyä toimia monimuotoisessa yhteiskunnassa.
Olennaista on tunnistaa henkilökohtaisia arvoristiriitoja, joihin poliisit työssään usein törmäävät.
”Pohdimme kenttäharjoittelussa jo olleiden poliisiopiskelijoiden kanssa sitä, millaisia tuntemuksia esimerkiksi kodittoman, huumeiden käyttäjän tai maahanmuuttajan kohtaaminen heissä aiheutti.”
Ne tuntemukset saattoivat olla kielteisiäkin, vaikka poliisin tulisi olla sellainen, johon aivan jokainen voi luottaa.
Keskeistä on havainnoida itseään mahdollisimman rehellisesti. Fokukseen kannattaa nostaa esimerkiksi se, miksi oikein ajattelen tietyistä ryhmistä tietyllä tavalla.
”Onko siellä takana jotakin faktaa tai oikeita kohtaamisia? Vai pohjautuuko käyttäytymiseni johonkin muilta kuultuun seikkaan?”
Myös negatiivisista kokemuksista ja tunteista pitää saada puhua
Poliisiopiskelijoiden kanssa saatujen hyvien kokemusten pohjalta Mylläri uskoo, että dialogisilla opetusmenetelmillä voidaan vähentää rasistista ajattelua ja toimintaa.
”Opettajan tehtävä ei ole sanella miten asiat ovat, vaan toimia yhteisen ajattelun mahdollistajana. Hän siis haastaa opiskelijaa näkemään esteitä, jotka eivät palvele rakentavaa keskustelua.”
Mylläri ei usko saarnaavan tyylin tuottavan tuloksia, jos rasismia oikeasti halutaan vähentää.
Jokainen lähtee aina oppimaan eri matkalta ja eri taustalta.
”Yhdenvertaisuuden asiantuntijat ovat usein itse kokeneet rasismia, mutta harvoin he sietävät toisten tietämättömyyttä. Ei hahmoteta sitä, että myös negatiivisista kokemuksista ja tunteista pitää saada puhua. Jokainen lähtee aina oppimaan eri matkalta ja eri taustalta.”
Anu-Rohima Mylläri muistuttaa myös siitä, että rasismiin liittyy paljon tabuja. Yksi niistä on se, että rasismia esiintyy vain kantaväestön suhteessa vähemmistöihin.
”Samat ilmiöt ovat olemassa myös erilaisten vähemmistöjen kesken. Kaikissa maissa esiintyy sellaista ajatusta, että joku ryhmä on huonompi kuin toinen.”
Ensin on saatava syntymään luottamus
Myllärin mukaan keskeistä on pyrkiä löytämään yhteisiä asioita ihmisten välillä. Sillä maaperällä voi alkaa syntyä luottamusta. Lopulta ehkä päästään keskustelemaan aika vaikeistakin aiheista.
”Eihän se helppoa ole. Kasvaminen tekee aina kipeää. Palkinto on kuitenkin hyvä; meidän kaikkien kannalta turvallisempi yhteiskunta.”
Kantasuomalaisilta Anu-Rohima Mylläri toivoisi käytännön tasolla lisää joustavuutta muualta maahamme tulleita kohtaan.
”Ei esimerkiksi kannata heti tuskastua jonkun hiukan haparoiden puhumaan suomen kieleen, ja vaihtaa englantiin. Näin maahanmuuttaja ei opi suomea, eikä myöskään integroidu kunnolla. Sitten syntyy erilaisia todellisuuksia.”
Loppujen lopuksi me kaikki olemme ihmisiä.
Eri näköiseltä ihmiseltä ei myöskään kannata heti ensitapaamisessa kysyä klassikkokysymystä ”Mistä olet Suomeen tullut?”
”Yhä useampi näistä ihmisistä alkaa olla maassamme syntynyt. Viisasta on ensin hakea yhteisiä keskustelunaiheita ja sitten tulee kyllä tilaisuus keskustella alkuperästäkin.”
Anu-Rohima Mylläri uskoo, että haasteista huolimatta ymmärrys suomalaisista ja suomalaisuudesta laajenee. Se tapahtuu hitaasti mutta varmasti.
Joukkoon otetaan mukaan myös aivan muunlaisia ihmisiä kuin niitä sinisilmäisiä pellavapäitä, jotka katsovat jääkiekkoa ja saunovat.
”Loppujen lopuksi me kaikki olemme ihmisiä. Haluamme rakastaa, tulla rakastetuksi ja kokea olevamme merkityksellisiä.”