Syrjäseudun tyttö ihmisarvoa etsimässä
Kuva tulvii valoa ja iloa. Rintamamiestalon portailla istuu äiti, isä ja kolme tytärtä. On kesä ja pyhäaamu. Vuosi on 1953, paikka Polvijärven kirkonkylä.
Reetta Meriläinen, Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja, ei ollut milloinkaan ajatellut kirjoittavansa omakohtaista muisteluteosta saati omaelämänkertaa. Kustantajan innostamana hän päätti kuitenkin kokeilla.
”Alku oli hankala. Olin aina vierastanut minä-journalismia, ja nyt minun piti keskittyä tekstissä itseeni”, Meriläinen muistelee.
Sen sijaan kirjan kirjoittaminen teknisenä suorituksena tuntui luontevalta.
Olihan hän vielä eläkkeellä ollessaankin kirjoittanut säännöllisesti muun muassa kolumneja Helsingin Sanomiin. Asiaa mietittyään Meriläinen huomasi, että ehkä hänen tarinansa olisi sittenkin kertomisen arvoinen.
Syntyi kirja siitä, millainen on pohjoiskarjalaisen tytön tie Polvijärven vaatimattomista oloista maan pääkaupunkiin ja valtakunnan ykköslehden päätoimittajaksi.
”Huomasin, että tässähän on hirveän paljon sukupolvitarinan aineksia. Päätin sitoa oman tarinani arkielämän historialliseen viitekehykseen. Esitin ideani kustantajalle, ja siitä se sitten lähti.”
Hienot ja tavalliset ihmiset
Tytön tie kulki idästä etelään, maalta suureen kaupunkiin. Tyttö sai pian huomata, ettei todellisuus vastannut hänen ennakko-odotuksiaan. Hän oli kuvitellut kaupunkielämän olevan hienostuneempaa kuin mitä se todellisuudessa oli.
”Hienoina pitämäni ihmiset vaikuttivat aika tavallisilta ihmisiltä. Minulla oli myös odotuksia sivistystasosta. Tietynlainen huomaavaisuus ja kunnioitus sekä yhteiskunnan alimmilla portailla elävien ihmisten ihmisarvon tunnustaminen näytti puuttuvan.”
Meriläinen asettui asumaan perheineen Helsinkiin. Pohjois-Karjala jäi vierailupaikaksi, jonne oli kiva mennä sukulaisia tapaamaan. Vuonna 2008 inhimillisyyttä kaipaava, jo aikuiseksi naiseksi varttunut tyttö meni mukaan Naisten Pankin toimintaan ohjausryhmän jäseneksi.
”Tykkäsin alusta saakka Naisten Pankin perusideasta eli siitä, että naiset tukevat toisia naisia maailman köyhimmissä maissa. Olin jo oppikouluaikanani kiinnostunut kehitysmaiden hyväksi toimimisesta. Tämä istui siihenkin taustaan hirveän hyvin.”
Meriläisen mielestä myös Suomessa naisen asemassa on vielä korjattavaa, vaikkakaan ei siinä mittakaavassa, mitä maailmalla. Naisen euro on edelleen 80 senttiä. Myöskään kirkon piirissä tasa-arvo ei aina toteudu.
”Toivon kirkon päättäjiltä rohkeutta ja ryhtiä siihen, ettei naispappien tarvitsisi miettiä sitä, haluaako joku työskennellä hänen kanssaan siksi, että hän on nainen.”
Meriläinen myöntää, että naisten asema kirkossa on edennyt hitaasti parempaa kohti, mutta se ei ole vieläkään 2000-luvun tasolla. Vetoaminen Raamatun kirjoituksiin unohtaen samalla niiden asiayhteyden ja sen, että pyhä kirja on kirjoitettu vuosisatoja sitten, aiheuttaa Meriläisen mielestä lähinnä hallaa nykyaikaisen kirkon toiminnalle.
”Esimerkiksi naispappeuden kieltäminen johtaa kirkon älyllisen potentiaalin menetykseen.”
Vähemmän kohuhakuisuutta
Joki, naapuritalot, pellot, ladot, metsät ja kirkontornit ovat sielunmaisemaa. Kirkontorneja piisasi, sillä keittiön ikkunoista näkyi sekä luterilaisen että ortodoksisen kirkon torni.
”Välillä olen kyseenalaistanut aika voimakkaastikin kirkon näkemyksiä, mutta olen aina pysynyt sen uskollisena jäsenenä. Olen kasvanut kirkkoon, ja minulle se on luonteva yhteisö.”
Meriläinen toteaa, että kirkko ei ole enää samanlaisessa asemassa ihmisten elämässä kuin mitä se oli esimerkiksi 1950-luvulla. Hänen kotiseurakunnassaan, Paavalin seurakunnassa, seurakunnan jäsenmäärä on jo alle puolet alueen asukkaista, samoin Kalliossa. Se pistää miettimään.
”Miten pieniksi seurakuntien jäsenmäärät voivat mennä, että kirkon legitimiteetti on vielä voimassa? Millainen on kirkko, jonka oppeihin vain 30 % kansasta uskoo?”
Monesti, kun kirkon eropiikeistä puhutaan, mainitaan myös kansanedustaja Päivi Räsänen. Meriläinen ei kuitenkaan vieritä kaikkea vastuuta lausuntojen aiheuttamista kohuista Räsäselle itselleen, vaan kritisoi ennemminkin mediaa.
”Se, että Räsänen on television keskusteluohjelmissa, on niin sanottu harkittu rikos. Media kyllä tietää, mitä se tilaa.”
Meriläinen ehdottaa, että keskustelupaneelien kokoonpanoja muutettaisiin vähemmän kohuhakuisiksi. Silloin saataisiin kenties myös uusia näkökulmia eikä yhden ihmisen mielipiteiden vaikutus keskusteluissa paisuisi kohtuuttomiin mittasuhteisiin.
”Perimmäinen syy kirkon alenevaan jäsenmäärään on kuitenkin mielestäni ihmisten löyhä sidos kirkkoon. Seurakunnat tekevät nytkin valtavasti töitä sen eteen, että ihmiset kävisivät kirkossa aktiivisemmin. Se on hyvä asia. Mutta kaiken sen keskellä Jumalaa ei saa unohtaa.”