Tiedän, mitä on olla köyhä

Tyttäreni kysyy kaupassa: ”Äiti, milloin me voidaan ostaa taas hedelmiä?”

”Äiti, mää tarttisin uuden hammasharjan, milloin oikein ostat sen?”

Käännän katseeni pois itkua nieleskellen ja kerään voimani syvään henkäisten.

Kuulen vastaavani ”Otetaan toisella kertaa” ja huomaan pettymyksen jälleen laskeutuvan pienille kasvoille.

Aivan liian pieni ihmisen alku painaa katseensa häpeissään maahan, aivan kuten aikuinen siinä vierellä. Minä, köyhä äiti.

Äiti, jonka elämässä ei pitänyt käydä näin. Ei pitänyt tulla avioeroa, sairautta, kipua, velkaa eikä pettymyksiä. Tulikin nuo kaikki moninkertaisesti.

Loppu kauppareissusta kuluu apean hiljaisuuden vallitessa. Kaiuttimista kuuluvat mainoslauseet tuntuvat lähinnä irvokkailta köyhän korvaan.

Siksi käyn yleensä yksin kaupassa, lasta suojellakseni.

Lapsiperheköyhyys tarvitsee kasvot

Lapsiperheköyhyys on terminä vilissyt eri medioissa koko vuoden erilaisissa yhteyksissä. Pelkoni kuitenkin on, että lapsiperheköyhyys jää muodottomaksi ja sieluttomaksi käsitteeksi, joka on helppo jättää oman itsensä ulkopuolelle, asiaksi ”joka ei koske minua”.

Lapsiperheköyhyys voi jäädä myös termiksi, jota käyttämällä voi viestittää ympäristölle olevansa ajan hermolla – ”tiedän ajankohtaiset agendat” – kuitenkin niin että pitää epämukavan aiheen turvallisen välimatkan päässä itsestään.

Tähän haluan vaikuttaa antamalla köyhyydelle kasvot.

Olen elänyt viime vuodet reilusti köyhyysrajan alapuolella, yksinhuoltajana, reuman runtelemana ja vailla turvaverkkoja.

Minä, koulutukseltani diakoni, eli auttamisen ammattilainen itsekin. Tiedän, mitä köyhyys käytännössä on.

Olen seissyt sateessa hakemassa kaupan ylijäämäruokaa, iloitsemassa muutoin roskiin menevästä ruuasta.

Olen käynyt seurakuntamme diakoniatyöntekijän vastaanotolla 
eräitäkin kertoja ruokalahjakorttia anelemassa. Minä, joka itsekin olen työkseni noita kortteja jakanut.

Maailma näyttäytyykin erilaisena, kun sitä katsoo pöydän toiselta puolelta.

Köyhällä ei ole varaa viettää juhlapyhiä

Lapsiperheköyhyys on sitä, että lapsi joutuu jäämään koulun hiihtopäivänä pois koulusta, koska ei ole suksia eikä varaa hankkia niitä.
Se on sitä, että vaatteet ovat poikkeuksetta aina käytettyjä.

Köyhyys on sitä, että ei ole varaa mennä uimaan tai torille syömään jäätelöä. Se on sitä, että polkupyörä on jonkun muun vanha resu.
Tai sitä, että miettii, miten pestä pyykkiä niin että pyykinpesuaine riittää mahdollisimman pitkään.

Joulut ja juhlapyhät ovat meille vaikeita. Sitä haluaisi opettaa perinteitä lapselle: suklaamunia, jouluruokia, munkkeja, simaa… Muuten kaapista löytyy munkkitarvikkeet vappuna mutta munkkirasvaan ei ole rahaa.
Joskus on jäänyt jokin leivontasuunnitelma kiinni siirapista ja leivontarasvasta. Ei ole ollut varaa ostaa.

Jouluna köyhyyden tuska konkretisoituu siihen, että olet toisten hyväntahtoisuuden armoilla.

Joulusi riippuu siitä, miten toiset löysäävät kukkaronnyörejään.
Meille toissajoulun teki se, että saimme Hope ry:n kautta limsaa. Jouluavun kautta saimme hedelmiä ja kalaa. Ne ovat meille luksusta. Lapseni joululahjatoive oli, että ”kunhan kukaan ei olisi pahalla päällä”.

Köyhyys saa häpeämään ja epäilemään

Köyhyydessä eläminen on opettanut minulle nöyryyttä ja paljon elämästä. Se on saanut katseeni painumaan maahan satoja kertoja sekä häpeämään itseäni ja elämääni. Epäilemään omaa ihmisarvoani.

Jossakin vaiheessa olin jaksamiseni äärirajoilla.

Äärirajat olivat aivan jossain muualla kuin missä ajattelin niiden olevan. Jaksoin paljon enemmän kuin olin kuvitellut.

Mutta jossain vaiheessa vahvinkin murtuu.

Tunsin olevani se kuuluisa ruoko, jota ei muserreta. Minut muserrettiin.
Jumalan piti olla hyvä ja pitää huolta omistaan, olen uskaltanut tätä epäillä. Jobin kirjan tuskanhuudot ovat tuntuneet hyvin omilta tuskan repiessä lihaa irti luista. Epäonnistumisen hetkillä kirosin syntymänikin.

Kaikesta – ja omista vahvoista epäilyistäni – huolimatta Jumalan armo ja hyvyys kuuluivat sittenkin myös minulle.

Hänellä oli valta kääntää elämäni suunta.

Asiat, joita olen tähän asti hävennyt, ovatkin kääntyneet vahvuuksiksi. Myös terveyteni on kohentunut ja rukoilen työhön paluun puolesta.
Olen saanut valmistua kokemustoimijaksi ja olen päässyt mukaan Invalidiliiton vaikuttajaverkostoon, olemaan heikompien puolella ja tuomaan esiin niiden ääntä, jotka eivät enää jaksa huutaa.

Olen saanut lupausten mukaisesti tulevaisuuden ja toivon. Sydämeni täyttääkin kiitollisuus katkeruuden sijaan.

Alussa kuvaamani kauppareissun budjetti oli 5 euroa. Sain sillä ostettua makkaraa ja makaronia, maitoa, pari jogurttia ja leipää. Leivän päälle ei ole muuta kuin margariinia. Ei leivänpäällystä enää osaa kaivatakaan, kun on tottunut olemaan ilman.

Lapsilisän maksupäivään on vielä kolme viikkoa. Silloin ostan uuden hammasharjan ja muutaman kiivin tytölleni.

Hengitän hetken kevyemmin.

Minna Rautio jakaa arkitietoa lapsiperheköyhyydestä.

Kirjoittaja on Invalidiliiton kokemustoimija ja haaveilee blogista ja vinttikamarista, jossa voisi kuunnella sateen ropinaa peltikattoon.