Toivo on kuin pimeää energiaa

”Kyllä me pääjätään”, isäni tapasi sanoa maatessaan terminaalivaiheessa terveyskeskuksen vuodeosastolla. Hän jätti r-kirjaimen sorauttamatta tarkoituksella, sillä hän siteerasi meidän tyttäremme repliikkiä vuosien takaa. Olimme kerran jättämässä lapsia isovanhemmille hoitoon. Miten te nyt selviätte, kysyi vaimoni. Siihen neljävuotias tyttäremme vastasi – kyllä me pääjätään. R-kirjain oli vielä pienellä hakusessa.

Tästä lapsen tokaisusta oli tullut isälleni turvalause. Sillä hän lohdutteli puolisoaan viimeisen portin lähestyessä. Ja haki tukea itselleenkin. Vanhaa miestä kantoi lapsen usko.

Ihmisellä on hämmästyttävä taito löytää toivoa silloinkin, kun minkäänlaista valoa ei loista näköpiirissä. Ehkä aavistamme yllätyksen mahdollisuuden. On olemassa sellaistakin, mitä emme näe. Se näkymätön katselee meitä suopein silmin, haluten auttaa.

Ei ihme, että toivo on keskeinen käsite myös kristinuskossa.

Sotilas nollaa toivon

Jotkut ovat saaneet suloisena synnyinlahjana toiveikkaan elämänasenteen. Katse kiinnittyy mahdollisuuksiin ja muisti tallentaa vain onnistumiset.

Toisten temperamentti on varovaisempi. Myös uhat ja vaikeudet nähdään. Miten minä selviän? Osaanko sittenkään? Entä jos jokin menee pieleen? Elämä antaa paljon raskaamman kuorman kannettavaksi.

Sisäisen tutkan suuntaan voi vaikuttaa jonkin verran. Mutta väkisin sitä ei voi kääntää toiseksi. Tarvitaan aikaa, ajattelua ja harjoitusta. Ja itsetuntemusta. Huoliinsa jumittuva hyötyy paljon ajatusratojensa tuntemisesta. Aha, nyt käynnistyi tuo kanava. Ei haittaa, se on vain ajatuspolku, ei sen enempää.

Toivohumalainen ottaa kohtuuttomia riskejä.

Toivoa voi saada myös yliannostuksen. Minulta onnistuu kaikki. Olen kaunein, rohkein ja viisain. Tietyn rajan jälkeen tällainen itseluottamus muuttuu vaaralliseksi. Toivohumalainen ottaa kohtuuttomia riskejä. Ei se osu minun kohdalle. Kyllä tuosta vielä ehtii ohi.

Erään teorian mukaan rintamalla taisteleva sotilas tarvitsee yliannostuksen toivoa. On luotettava siihen, että tykinammukset väistävät juuri minua. Silloin pystyy toimimaan äärimmäisessä vaaratilanteessa lamaantumatta.

Toiset taas nollaavat toivonsa. Olen jo kuollut. On vain ajan kysymys, milloin se konkretisoituu. Ei ole mitään menetettävää, joten kykenen toimimaan. Kohtalo ottaa minut sitten kun sen aika on.

Onko toivoa, kun valo näyttää kadonneen?

Masentunut tietää, mitä on toivo. Hän kun on sen menettänyt. Toivottomuus on masennuksen tyypillinen oire. Kaikki hyvin ja silti sielu itkee. Ei ole mitään, mitä odottaa, koska mikään ei tunnu miltään. Valo näyttää kadonneen elämästä.

Eräs keskivaikeasti masentunut ystäväni kuvasi tilannettaan uimisena vaatteet päällä. Musta vesi kiskoo häntä syvyyksiin, joten hän kamppailee pysyäkseen pinnalla. Joka päivä täytyy nostaa itseä. Kannatella. Pinnistellä. Jos hän lopettaa, hän uppoaa.

Kyselin konkretiaa. Miten itseä kannatellaan? Millä keinoilla hän pitää itseään pinnalla? Siihen hän ei osannut vastata. Ei ollut mitään positiivisen ajattelun mantraa tai onnistumisten muistelua. Masennuksesta ei opi mitään, hän sanoi.

Kolkuttavalle avataan ja etsivä löytää.

En ihan uskonut kaverin kertomusta. Vuosien paini taudin kanssa ei ehkä opettanut hienoja painiotteita, joilla vastustajan kellistää. Silti koin hänessä sisäistä viisautta ja voimaa. Taitoa väistellä pahan palavia nuolia.

Ehkä toivo on eräänlaista pimeää energiaa. Kuten painovoima maallikolle. Sen atomitason mekanismeista ei osaa sanoa mitään, mutta silti sen voiman kokee. Ja sitä osaa käyttää hyväkseen.

Monesti toivoon liittyy lupauksia

Englannin kielessä on erikoinen tapa käyttää ilmausta minä lupaan, I promise. Jos joku on vaikka vakavasti sairaana, läheinen saattaa sanoa, että sinä kyllä parannut. Ja hän vahvistaa sanojaan lupaamalla: I promise. Minä lupaan, että tulet terveeksi.

Kyse on vain sanonnasta. Ei toista voi parantaa pelkän oman lupauksensa nojalla. Lupausretoriikan taustalla on raamatullinen ajatus toivosta. Toivo perustuu Jumalan lupauksiin. Koska Jumala on luvannut jotakin, se toteutuu.

Monet raamatulliset lupaukset ovat konkreettisia lupauksia. Abrahamille luvattiin, että hänestä tulisi monien kansojen kantaisä. Israelin kansalle luvattiin oma maa. Koko maailmalle luvattiin messias, pelastajakuningas. Tällaisten lupausten varassa uskallettiin sitten lähteä liikkeelle. Abraham jätti kotinsa ja Israelin kansa Egyptin orjuuden.

Ehkä aavistamme yllätyksen mahdollisuuden.

Toiset lupaukset ovat yhteisöllisiä. Usein siteerattu ”minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” viittaa Israelin kansaan. Jumala pitää huolta kansasta kokonaisuudessaan. Sen yksittäiset jäsenet voivat silti joutua haaksirikkoon elämässään.

Samaan sarjaan kuuluu Paavalin ajatus, että ”Jumala on kuitenkin uskollinen eikä anna teidän joutua koettelemukseen, jota ette kestäisi. Jos hän järjestää koettelemuksen, hän auttaa myös pääsemään siitä yli”. Apostoli sanoi tämän koko seurakunnalle. Jumala varjelee seurakuntaa, kristikuntaa siis. Kristinusko ei lopu maailmasta, mutta yksittäinen kristitty voi menettää toivonsa.

Silti Jumala ei hylkää lastaan. Jeesuksen kohtalo todistaa tästä. Hän kyseli ristillä ahdistuneena Jumalalta, ”miksi minut hylkäsit”. Hänkin siis menetti toivonsa. Jumala ei silti jättänyt palvelijaansa, vaikka antoikin tämän joutua peräti tuonelan syvyyksiin.

Pitäisikö toivoa, että Jumala on?

Toisinaan toivoa käytetään uskon synonyyminä. ”Me olemme panneet toivomme Kristukseen”, Paavali toteaa. Tässä voi nähdä lohdullisen ajatuksen siitä, että Jumalaan voi uskoa myös toivon nojalla. En tiedä, onko Jumalaa, mutta toivon niin. Lähestyn häntä tuon toivon varassa. Jos olet siellä, ota minut vastaan.

Tämä lähestyminen on mahdollista, koska se perustuu Jumalan lupauksiin. Kolkuttavalle avataan ja etsivä löytää. Raamattu on täynnä näitä vastaanottamisen lupauksia. Jos ihminen ottaa yhden askeleen Jumalaa kohti, hän tulee kolme harppausta vastaan.

Toivo perustuu Jumalan lupauksiin.

Pitäisikö ihmisen toivoa, että Jumala on olemassa? Riippuu siitä, minkälaisesta Jumalasta puhutaan. Kristinuskon Jumala saa kyllä vertailussa hyvät pisteet.

Jos hän on olemassa, kukaan ei jää vain itsensä, luonnon tai sattuman varaan. Hyvä Tahto, taivaallinen persoona, kaitsee jokaista. Hän yllättää, tekee ihmeitä ja muuttaa luonnollisten tapahtumien kulkua. Tälle Jumalalle voi puhua, häntä voi kutsua vaikka Sinäksi.

Ja mikä mahtavinta, Jumalan Poika on tullut ihmiseksi ja elänyt ihmisen elämän. Siksi kristinuskon Jumala katsoo meitä myötätuntoisin silmin. Hän osallistuu iloomme ja kipuumme ja tulee kanssamme vaikka tuonelaan saakka.

Jos tällainen Jumala katselee meitä, tarinamme voi päättyä vain hyvin.

Emme ole yksin

Kyllä me pääjätään. Näillä sanoilla terminaalivaihetta käyvä isäni rohkaisi meitä saattelevia. Oli eletty riittävän hyvää elämää ja nyt hän oli valmis jättämään sen taakse. En tiedä, osasiko hän tarttua lupauksiin viimeisen portin takana avautuvista näköaloista. Sinnehän kristillinen toivo viittaa viimekädessä.

Tulevaan elämään ei tosin ole helppoa turvautua. Kenelläkään kun ei ole siitä omakohtaista kokemusta. On vain kuulopuheita. Vaikka miten ne ottaisi Jumalan lupauksina, jokin meissä epäröi ja pelkääkin. Rajan takana avautuu kuitenkin tuntematon maailma. Silti siellä odottaa sama syli, joka on kantanut meitä jo ennen syntymäämme.

Mitä isäni siitä ajatteli, se jäi minulle hämäräksi. Silti kuulen mielelläni monikossa ”me pärjätään” -viestin toivosta. Ei tässä olla yksin. Lapsen usko vie enkelten syliin.