Viimeinen oljenkorsi
Yksinäisyys, nälkä, rahattomuus. Päihteet, masennus ja osattomuus. Tämä on diakoniatyöntekijän kohtaamaa arkea.
Diakoniatyö on tutkimusten mukaan yksi tärkeimmistä syistä, miksi suomalaiset haluavat kuulua kirkkoon. Työtä arvostetaan ja sitä halutaan tukea. Harva meistä kuitenkaan tietää, minkälaista apua diakoniakoniatyöntekijät voivat antaa ja millaisia kohtaamisia heidän päiväänsä mahtuu. Männistön seurakunnan diakoniatyöntekijä Sami Mitsman päästi kurkistamaan omaan työpäiväänsä.
Ruokaa nälkäisille
Samilla pitää kiirettä heti aamusta. Puhelin soi ja soittajalla olisi tarvetta ruoka-avulle. Sami vinkkaa tulevasta EU-ruokakassien jaosta.
Päivän ensimmäiselle vastaanottokäynnille saapuu pariskunta, jolle on omien sanojensa mukaan käynyt vähän hassusti.
”Kävin Helsingissä ja minut ryöstettiin. Muun muassa henkilöllisyystodistus vietiin. Nyt on sitten ongelma, kun en saa pankista rahaa ennen kuin uudet henkkarit on toimitettu. Pitäisi ruokaa ja hygieniatarvikkeita saada loppukuuksi”, Veli-Pekaksi esittäytyvä mies kertoo.
”Tunsitko ryöstäjiä? Olitko päihtynyt?”, Sami kyselee ja tekee samalla muistiinpanoja.
Hetken keskusteltuaan ja asioita selviteltyään Sami päätyy kirjoittamaan Veli-Pekalle kolmenkymmenen euron osto-osoituksen tämän lähimpään ruokakauppaan. Veli-Pekka on hieman hädissään, koska osto-osoituksella asioidessakin tarvitaan periaatteessa henkilöllisyystodistus.
”Kirjoitin siihen, että asiakas on tunnistettu täällä vastaanotolla”, Sami rauhoittelee.
”Vähän huonoja juttuja on tapahtunut alkoholin takia. Haluaisin perustyön ja jaksamista elämään, ihan tavallisia asioita”, Veli-Pekka miettii ennen pois lähtöään.
Mikä natsi sinäkin oot?
Sami on saanut myös sairaanhoitajan koulutuksen ja työskennellyt aikoinaan päihderiippuvaisten hoitoyksiköissä Helsingissä. Aikaisempi tausta on vahvuus nykyisessä työssä, jossa Samin vastuualueelle kuuluvat muun muassa päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät asiakkaat.
”Tämä vaatii silmää ja rohkeutta puuttua asioihin. Olen välillä ohjannut asiakkaita myös hoitoon.”
Väkivallan uhkaa Sami ei ole työssään kokenut, verbaalista uhkailua kylläkin.
”Mikä natsi sinäkin oikein oot? Täällä vain rahakirstun päällä istut. Tuollaisia kommentteja on saanut kuulla joitakin kertoja.”
Vaikka asiakkaat välillä kimmastuvat ja reklamoivat, diakoniatyöntekijän juttusille riittää tulijoita. Monelle se kontakti voi olla viimeinen oljenkorsi.
”Ihmiset vähän arkailevat ryhmätapaamisia, mutta yksityisille vastaanotoille ja kotikäynneille olisi kysyntää enemmän kuin niitä ehtii tehdä.”
Matkailu avartaa
Vastaanoton jälkeen Sami pistäytyy Männistön asukastuvalla hakemassa lainassa olleita ruoka-astioita.
”Meillä jää joskus kirkon tilaisuuksista ruokaa tähteeksi ja tuomme sitä tänne asukastuvalle tarjottavaksi.”
Niin kiire ei ole, etteikö Sami ehtisi hetkeksi istumaan vakiokävijöiden kahvipöytään kuulumisia vaihtamaan.
Seuraavaksi auton nokka suuntaa kohti Likolahden asumisyksikköä. Se on ikääntyville alkoholiongelmista kärsiville miehille tarkoitettu asuinyhteisö, jossa on tällä hetkellä kymmenen asukasta. Yksi heistä on Mare. Hän muistelee asuneensa Likolahdessa jo reilusti yli kymmenen vuotta.
”Välillä vain olen kämppiä vaihtanut, kun entisiä on remontoitu. Mutta matkailu avartaa”, mies myhäilee.
Samin kanssa Mare kertoo olevansa jo pitkäaikainen tuttu. Tällä käynnillä Mare haluaa näyttää Samille kättään, joka on turvonnut pienen kotitapaturman seurauksena. Sairaanhoitajan taidoille on taas kysyntää.
Huumori yhdistää
Tänään Samilla on ohjelmassa myös kotikäynti Eevan luona.
”Ihanaa että tulit! On ollut jo kova ikävä, kun ei olla koko kesänä tavattu”, Eeva huudahtaa ja kapsahtaa halaamaan Samia.
Eeva on stressaantunut tulevan putkiremontin takia. Pakkaaminen on iso ja kivulias ponnistus. Vuosia sitten työtapaturmassa vaurioitunut kroppa ei meinaa sitä kestää.
”Olisikohan seurakunnalla vuokrata asuntoa remontin ajaksi? Entä löytyisikö pakettiautoa muuttoon?”, Eeva kyselee.
”Pakettiauto saattaa hyvinkin järjestyä. Asuntoasiaa minun pitää selvitellä, että onko mitään vapaana”, Sami vastaa.
Eeva intoutuu kertomaan elämäntarinaansa. Viimeisimpiä vuosia on varjostanut sairastaminen.
”Olen nyt kuusi vuotta tapellut tämän työtapaturma-asian kanssa. Kärsin kovista kivuista ja joudun käyttämään vahvoja kipulääkkeitä. Tässä revohkassa on mennyt mielenterveyskin, masennus on välillä vienyt mustiin syövereihin.”
Pientä valoa pimeyteen toi se, kun Eevalle viimein alkuvuodesta myönnettiin työkyvyttömyyseläke.
”Syvissä vesissä on uitu. Sami on kyllä ollut tärkeä tukipilari ja pitänyt pinnalla. Tuntuu, että seurakunnan taholta minun hätäni viimein otettiin vakavasti.”
Puolentoista tunnin kotikäyntiin mahtuu niin kyyneliä kuin nauruakin.
”Meillä käy Samin kanssa tuo huumori hyvin yksiin. Hän ymmärtää minun juttujani”, Eeva nauraa.
Paranemisen tiellä
Päivän aikana Sami juttelee puhelimessa asiakkaansa Hanna-Marin kanssa. Tai tarkalleen ottaen hän on entinen asiakas. Nyt Hanna-Marilla menee elämässään jo melkoisen mukavasti.
”Raittiutta on takana vuosi ja neljä kuukautta. Olen myös päässyt taas kiinni työelämään, osa-aikaisesti näin alkuun. Sain juomisen takia potkut vakituisesta työstä. Itse koen ne pikemminkin onnenpotkuiksi – minun oli pakko herätä ja hakea apua.”
Hanna-Mari kertoo olevansa siinä mielessä epätyypillinen alkoholisti, että hän maistoi väkijuomia ensimmäisen kerran vasta 18-vuotiaana.
”Mutta jäin heti koukkuun ja juomisesta tuli ainoa keino rentoutua.”
Potkujen jälkeen Hanna-Mari oli valmis ottamaan vastaan kaiken mahdollisen avun. Erilaisten vertaistukiryhmien ohella hän turvautui myös omaan seurakuntaansa.
”Samilta ja hänen kollegaltaan Anne-Mari Mertaselta sain paljon keskusteluapua. Tiedän, että heihin voin milloin tahansa ottaa yhteyttä – myös silloin, kun menee hyvin.”
