Armoa ja aurinkoa 

Kirjoitan tätä tekstiä aurinkotuolissa ja samalla lapseni leikkivät viereisellä aurinkotuolilla. Välillä he kysyvät, joko tulen uimaan. Kohta taidan mennäkin, koska vesi täällä on jo aika lämmintä. Terveiset siis Espanjan Aurinkorannikolta. 

Olen ollut täällä pian kolme kuukautta ja tämä aika ei suinkaan ole pelkästään mennyt aurinkotuolissa löhötessä, mutta sitäkin kiireetöntä olemista tähän aikaan on mahtunut. Olen käynyt täällä ensimmäisen kerran 14-vuotiaana lomalla ja sitä seurasivat muutama muukin lomamatka. 

Yksi noistä kerroista oli erityisen mieleenpainuva siihen kuuluvan
rukouksen takia. Tuolloin olin 15-vuotias. Mieltäni painoivat monenlaiset murheet. Kova vatsakipu vaivasi myös lentokentällä ennen kotiinlähtöä. Silloin minua kutsui penkillä istuva nainen ja kysyi voisiko rukoilla puolestani. Vastasin myöntävästi ja se kannatti, kipu nimittäin helpotti ja lentomatka kotiin sujui hyvin. Tämä rukous on kantanut myös pidempään, koska se sai minut pohtimaan väistämättömiä muutoksia elämässäni, että se kulkisi parempaan suuntaan. 

Tämän kolmen kuukauden ajan olen tehnyt sosionomi-diakoniopintoihini kuuluvaa työharjoittelua Aurinkorannikon suomalaisessa seurakunnassa. Koen tämän matkan olevan osa sitä johdatusta, joka alkoi tuosta rukouksesta täällä 16 vuotta sitten. 

Auringonpaisteen lisäksi olen nähnyt monenlaista avuntarvetta suomalaisten keskuudessa ja harjoittelijanakin olen pyrkinyt oman osani antamaan tähän auttamistyöhön. Minulle on tärkeää, että olen saanut auttaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen myös ollut valmistelemassa ja lukemassa esirukousta.

Rukous kantaa myös tänäkin päivänä.