Ei hyvä mitenkään

Jos oikeaan tai vasempaan, niin aina väärin päin… Murhemielellä olen seurannut viime vuosien aikana, miten evankelis-luterilaiselle kansankirkolle on käynyt kuin Vänrikki Stoolin tarinoiden runoelmassa Sven Dufvasta, jolle mikään ei onnistunut armeijan äksiisissa.

Vaikka mies parhaansa yritti, niin koskaan se ei mennyt toisten mielen mukaan. Kiitoksen sanat tulivat vasta sen jälkeen, kun urheasti vastarintaa tehnyt sotilas oli saanut luodin jaloon sydämeensä ja poistunut sankarillisen taistelun jälkeen elävien kirjoista.

Toki kansankirkko ei lie ollut koskaan sataprosenttisesti koko kansakuntaa yhdistävä henkinen tekijä, jollainen sen on sanottu joskus olleen. Erilaiset herätys- tai lahkolaisliikkeet ovat haastaneet ajoittain rajustikin kirkon seurakuntien papiston julistaman näkemyksen.

Nämä sisäiset, uskon olemuksesta kumpuavat kiistat kirkko on kyennyt kuitenkin tavalla tai toisella rauhoittamaan, niin että joukkopakoa kirkosta ei päässyt meillä tapahtumaan samassa mitassa kuin vaikkapa naapurissa Ruotsissa.

Lauma pysyi paimenten hallinnassa varsin hyvin aina 1960-luvun jälkipuoliskolle, jolloin sodanjälkeen syntyneet suuret ikäluokat alkoivat tehdä pesäeroa perinteiseen ”koti, uskonto ja isänmaa” -ideologiaan ja haastaa kirkkoa näin sen ulkopuolelta.

Osa kirkon miehistä ja naisista vastasi kovaan kovalla, mutta enemmistö yritti ymmärtää, että ajat ovat muuttumassa ja ihmiset sen mukana. Vanhojen yhteiskunnallisten raja-aitojen kaatuessa myös kirkko on koettanut sopeutua uuteen vapauden aikaan ja hyväksyä paljon sitä, mikä menneessä ajassa ei olisi tullut kuuloonkaan.

Kirkko on muuttunut yhteiskunnan mukana, eikä se aseta enää ahtaita rajoja ihmisten käyttäytymiselle. Kaikille suomalaisille löytyisi sijaa kirkonpenkissä, mutta miksi penkeissä on sitä tyhjempää, mitä ymmärtäväisemmäksi kirkon suhtautuminen on muuttunut.

Olisi luullut, että naispappeus, sukupuolisten vähemmistöjen hyväksyntä tai kirkollisten toimitusten monimuotoisuuden salliminen olisivat pitäneet ihmiset kiinni kirkossa. Toisin on kuitenkin käynyt, aivan toisin. On suuri paradoksi, että mitä vapaamielisemmin ja ymmärtäväisemmin kirkko toimii, sitä enemmän se menettää kaiken aikaa jäseniään kuten valistuneessa pääkaupungissa on tapahtunut.

Esimerkiksi Suomen ensimmäisen naispiispan valinnan olisi kuvitellut tuovan kirkonkirjoista kadonneet lampaat takaisin, mutta päinvastoin kato on jatkunut keskeytymättä. Jos koko Suomessa kuuluu kansankirkkoon edelleen seitsemän kymmenestä, niin Helsingissä tuskin enää puoletkaan kymmenestä. Henkinen ero pääkaupungin ja ”maakuntien Suomen” välillä on kasvaa tätä menoa ylitsekäymättömäksi.

Körttitrubaduuri Jaakko Löytty laulaa kahden maan kansalaisista. Se on satuttava laulu. Nyt tarvittaisiin kuitenkin myös toinen laulu – laulu, jolla hillittäisiin sitä, että yhden maan rajojen sisälle syntyy kaksi kansaa, jotka eivät puhu enää samaa kieltä tai jaa samoja arvoja toistensa kanssa.

Kirkon sisällä olevat herätysliikkeet tulevat kyllä toimeen keskenään. Körtti tai lestadiolainen, ei sillä ole merkitystä käytännön työhön seurakunnissa. Ongelmat tulevat suhteesta ulkopuoliseen maailmaan. Vaikka kirkkoon kuuluu yhä valtaenemmistö kansasta, se on ajautunut samaan jamaan kuin köysiin pantu Gulliver-jättiläinen lilliputtien maassa. Joka puolelta tulee pistoja ilman, että niihin ei voi vastata – tai jos panee vastaan, joutuu entistä kovempaan ryöpytykseen.

Se on armotonta menoa tässä armon ajassa. Ihan säälittää, mutta minkäs sille teet.