Enkelit eivät tarvitse siipiä
Me voisimme kaikki olla enkeleitä toisillemme.
Juutalais-kristillisessä perinteessä puhutaan paljon enkeleistä. Meilläkin vietettiin äskettäin Mikkelinpäivää, joka on saanut nimensä ylienkeli Mikaelista. Häntä on pidetty taivaallisen sotajoukon johtajana ja suojelijana pahuutta vastaan. Muita vähäisempiä enkelihahmoja tunnemme lukemattoman määrän suojelusenkeleistä selittäjäenkeleihin, kuoleman enkelistä kerubeihin ja serafeihin. Myös langenneista pimeyden enkeleistä puhutaan.
Kuvitelmilla enkeleistä on yleisitämaiset juuret. Juutalaisuudessa opit enkeleistä tulivat yleisiksi vasta vähän ennen ajanlaskumme alkua. Näin osoittavat muutamat Vanhan testamentin ulkopuolelle jääneet kirjoitukset, esimerkiksi Tobiaksen ja Henokin kirja. Jeesuksen ajan juutalaisuudessa kansanomainen usko enkeleihin oli kuitenkin jo yleinen, ja kristinuskossakin enkelioppeja on runsaasti tarjolla. Luterilaisessa uskossa enkelien kunnioitusta on kuitenkin niukanlaisesti, kiitos Kolossalaiskirjeen, jossa enkelien palvonta tyystin kielletään (Kol. 2:18–19).
Raamatun mukaan Jumala käyttää ihmisiä viestinviejinään.
Omana aikanamme siivekkäät kiiltokuvaenkelit ovat käyneet tarpeettomiksi. Sen sijaan huutava tarve on arjessa vastaantulevista, ihmishahmoisista enkeleistä, jotka tuovat meille sanomia Jumalalta ja auttavat löytämään tien elämässä eteenpäin. Siipiä ne eivät tarvitse, sillä lentokyky on mielikuvitusta kiehtovaa vierasta vaikutusta, mikä heijastuu kyllä joissakin Raamatunkin teksteissä. Nuo käsitykset voimme huoletta jättää uskonnon- ja taidehistorian piiriin, kuten maailmalla tunnettu raamattuteologi Claus Westermann on todennut.
Raamatun mukaan Jumala käyttää ihmisiä viestinviejinään. Ehkä meidän tulisikin omia suojelusenkelin rooli itsellemme. Sellaisia tämä maailma ja erityisesti kaikki sen lapset tarvitsevat.