Golgatan risti on monelle vanhan sukupolven edustajalle osa lapsuudenmaisemaa
Ristin varjoon jäänyt ryöväri ei ollut ainoa, jolle ei ollut syntynyt luottamusta pelastuksen ulottumiseen myös heikoimmalle ihmiselle. Olen ajatellut, että minä olen samanlaisessa asemassa kuin tuo rikollinen, kirjoittaa Seppo Kononen.
”Kärsi kärsi, syntinen ruumis, kirkkaamman kruunun voitat”. Näin oli äidilläni tapana sanoa raskaitten töittensä ja monien kiireittensä keskellä, ja hyvinhän nuo sanat käyvät eräänlaiseksi motoksi myös edessä olevalle pääsiäisen ajalle, joka on yhtä kärsimysnäytelmää aina Jeesuksen vapauttavaan ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen saakka.
Golgata ristinpuineen ja niihin ripustettuine miehineen on niin minulle kuin kai monelle muullekin ikätoverilleni olennainen osa lapsuudenmaisemaa kirkonpenkistä katsottuna. Moni kirkko tässä maassa on jäänyt käymättä, mutta luulen, että jos kaikkien alttaritaulujen aiheet luetteloitaisiin, pääsiäisen kärsimysnäytelmän huipennus olisi listan kärjessä.
Kirjailija Antti Heikkinen kertoili taannoin Savon Sanomissa vaikuttavalla tavalla oman Nilsiän kirkkonsa alttaritaulusta, johon edesmennyt kuopiolainen Juho Rissanen on maalannut nilsiäläisten kansanihmisten avustuksella näkemyksensä Jeesuksen ristintiestä. Itselläni on aina mielessä Kiuruveden kirkosta taiteilija Uuno Eskolan 300 000 kivenpalasesta kokoama massiivinen mosaiikkityö, jossa on päästy pääsiäisen näytelmän huipentumaan ristinpuun juurelle.
Sääliksi käy nykypäivän herkuleksia tai atlaksia, jotka omasta mielestään tarkoittavat hyvää, mutta eivät ymmärrä, että ei yksi ihminen saa maailmaa omakseen.
Kristus ristillä kahden kuolemaan tuomitun pahamaineisen ryövärin keskellä. Toinen ryöväri kylpee Jeesuksen kanssa valossa, toisen päälle on langennut raskas varjo. Yhteen kuvaan on taiteilija saanut tiivistetyksi koko piinaviikon, pitkän perjantain ja samalla myös pääsiäisenkin keskeisen sanoman: ei ole niin huonoa ihmistä, etteikö hänelläkin olisi mahdollista pelastua luottamalla Jeesuksen sanaan.
Alttaritaulun varjoon jäänyt ryöväri ei ole ainoa, jolle tätä luottamusta ei syntynyt. Mutta ihminenhän myös hän on.
Viime vuosina vanhan kotikirkon penkissä istuessani on tullut mieleen, että toimittajana olen ollut samanlaisessa asemassa kuin tuo surkea rikollinen. Sivusta olen saanut olla todistamassa voittajien riemua, mutta joutunut lähtemään pois kesken parhaan juhlinnan saadakseni jutun lehteen.
Lohduttaudun ajatuksella, että jos ovet ovat minulta sulkeutuneetkin ennen aikojaan, olen sentään saanut olla hetken todistamassa monta hienoa, historiallista hetkeä.
Joku jaksaa ristinsä loppuun saakka, toinen tuupertuu kesken matkan taakkansa alle.
Niinkin sanotaan, että ”jokaisella meillä on oma ristimme kannettavana”. Jollakin tuo risti on pienempi, jollakin suurempi. Joku jaksaa kantaa ristinsä loppuun saakka, joku tuupertuu kesken matkan taakkansa alle.
Selviytyäkseen kunnialla tästä elämästä ihmisen pitäisi osata valita itselleen sopivan kokoinen risti – sellainen, jonka selkä murtumatta kestää. Moni tämän osaa, mutta paljon on myös niitä, jotka kuvittelevat kykenevänsä kannattelemaan koko maailmaa ja sen murheita.
Minun käy sääliksi näitä nykypäivän herkuleksia tai atlaksia, jotka omasta mielestään tarkoittavat hyvää, mutta eivät ymmärrä, ettei yksi ihminen saa koko maailmaa omakseen. Lopputulos on sama kuin tarinassa, miten hiiri ryhtyi räätäliksi: takin sijasta syntyy tuluskukkaro, jos aina sitäkään.