Herrana ei ole hyvä olla
Tuomiokirkko, tuomiokapituli, tuomiorovasti, kirkkoherra. Tämä syvästi yksilökeskeinen aika ei juuri tunnusta auktoriteetteja ja epäilee vahvasti kaikenlaisen esivallan määräysten järkevyyttä. Siihen nähden nuo hengellisen elämän kaksi keskeistä sanaa eivät kuulosta järin empaattisilta ja myötäsukaisilta.
Kirkon tehtävänä ei ole tuomita tai asettua herran asemaan, vaan tukea ja vahvistaa maallisen vaelluksen kaidalla, mutta sitäkin kivisemmällä tiellä.
Kielellisesti kirkko on jäänyt menneisyytensä vangiksi. Vai pitäisikö sanoa: väärän käännöksen uhriksi. Kuopiossa tuomiokirkko on seisonut kyllä jo reilut kaksi vuosisataa historiallisen teilipaikan päällä, jossa raaoista rikoksista tuomittuja otettiin hengiltä. Tuomiokirkko- tai -rovasti-nimikkeen ensimmäinen sana ei juonnu suinkaan oikeuskäytäntöön kuuluvasta tuomiosta, vaan on vääntynyt latinan taloa tarkoittavasta domus-sanasta.
Kirkkoherra-sana on muistuma Ruotsin vallan ajalta, jolloin seurakunnan johtava pappi oli länsinaapurin kielelläkin vielä herraskaisesti kyrkohärre. Ruotsin evankelisluterilaisessa kirkossa on haluttu eroon tuosta kielteissävytteisestä nimityksestä ja ruvettu puhumaan tuttavallisemmin kyrkoherdestä, kirkonpaimenesta. Epävirallisesti tapa on käytössä myös meillä, ja ehkäpä moni kirkkoherrakin haluaisi mieluummin esitellä itsensä seurakuntansa esipaimeneksi kuin yläviistoon katsottavaksi herraksi.
Historian pitkässä saatossa Herran paimenet ovat toki joutuneet esiintymään myös herran elkein, kun he virkatoimissaan joutuivat toimimaan myös maallisen esivallan käskyläisinä ja valvojina.
Sosiaalitoimi, viralliset kuulutukset, väestökirjanpito – kaikki nämä olivat kirkon ja sen pappien vastuulla aina 1800-luvun lopulle saakka ennen kuin nykyisenkaltainen sosiaalivaltio oli saatu rakennetuksi. Jos kirkkoherra yhtäältä tarjosi lohdutuksen sanaa jokasunnuntaisessa jumalanpalveluksessa, samalla hän toisesta suupielestä luki lakia, järjestystä ja maallisen esivallan käskyjen kunnioitusta seurakuntalaisilleen.
Kirkon tehtävänä ei ole tuomita
Ei ihme, että papin seurassa rahvaan naiset tottuivat niiaamaan syvään ja miehet ottamaan lakin päästään. Vierauden tunnetta kasvatti vielä sekin, että pappilassa puhuttiin pääsääntöisesti eri kieltä kuin seurakuntalaisten taloissa ja torpissa. Jonkun sanan ”kyökkiruotsia” oppineet suomenkieliset piiat ja rengit toimivat eräänlaisina välittäjinä kahden kastin välillä.
Joku menneiden aikojen kirkkoherra saattoi nauttiakin herruudestaan, mutta tiedetään, että paljon oli myös pappeja, jotka pyrkivät pois lasikaapista eikä seurakunta pannut sitä pahakseen.
Iisalmen maaseurakunnan ukkorovasti Theodor Brofeldtin tapaiset kirkonmiehet olivat legendoja jo eläessään ja sellaisina pysyvät. Myös Kaavilla on säilynyt lukuisia mojovia tarinoita vuosikymmeniä sitten vaikuttaneesta kirkkoherra Armo Immanuel Aarniosta ja hänen lohkaisuistaan. Yksi kilteimmistä on juttu, kun Aarnio oli kanttorin kanssa tulossa seuroista Maarianvaarasta. Istuttiin vierekkäin ja pappi kääntyi kanttorin puoleen: ”Näitkö, miten helakasti akat itkivät, kun minä saarnasin?”.
Luulen, että kirkkoherroillekin on helpottavaa, ettei heitä enää herroitella samaan tapaan kuin aikoinaan.
Papin roolin arkipäiväistymisen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että papin pitäisi hypätä jokaiseen kelkkaan. Alussa oli sana, ja sanasta pitää edes papin pitää kiinni.