Jooko, että ei anneta pupulle enää lisää kakkua? – Lapsen viisaudesta kannattaisi aikuisenkin oppia
Kolmevuotiaan kuopuksen kanssa leikkiminen on intensiivistä puuhaa. Hän ohjaa improvisoiden alati muuttuvaa käsikirjoitusta, jossa aikuisen hommaksi jää seurata perässä ja ottaa rooli, joka kulloinkin annetaan.
”Jooko, että tämä nyt nukkuisi ja sitten se herättää tämän ja ne syö kakkua.” ”Jooko, että nämä menisi nyt töihin ja… Mitä siellä töissä tehdään? Ai niin, ollaan puhelimella.”
Leikeissä vilahtelevat saduista ja oikeasta elämästä tutut henkilöt. Leikin käänteissä toistuvat edellisten päivien tilanteet ja aikuisten epäreilut etuoikeudet. ”Jooko, että ei anneta pupulle lisää kakkua. Otetaan itse sitten salaa, kun se nukkuu.”
Epäröinti ja itsekritiikki eivät kuulu leikin mestarin repertuaariin. ”Jooko, että” -alkuinen virke pitää sisällään lähtökohtaisen oletuksen siitä, että tähän tarjoukseen tartutaan. Tyrmätyksi tuleminen ei ole vaihtoehto, jota murehdittaisiin etukäteen. Jooko että -asenteeseen ei kuulu kynttilän piilottaminen vakan alle.
Meillä isoilla ihmisillä on taipumus kaivautua poteroihimme.
Toista on aikuisten maailmassa. Liian helposti luova idea tyrehtyy kanssaleikkijän kommenttiin tai kommentoimattomuuteen. Usein orastava innostus hukkuu jo oman mielen sisäisten kommentaattorien kakofonian alle, ennen kuin ajatustansa tulee edes tuoneeksi julki. Varsinkin ongelmanratkaisua vaativissa tilanteissa meillä isoilla ihmisillä on taipumus kaivautua poteroihimme.
Tujaus jooko että -asennetta jokaisen aikaihmisen kalloon saattaisi ratkaista monta pientä ja isoa ongelmaa, kun jokaisen piiloon jäävät vahvuudet pääsisivät esiin.
Jooko, että ohitetaan useammin mielestä kumpuavat tyrmäykset. Jooko, että tämä nyt keskittyisi kuuntelemaan sen toisen ajatuksia ja nämä innostuisi yhdessä. Jooko, että sanotaan useammin joo.