Jumala on vähän niin kuin pysäköinninvalvoja
Heiltä molemmilta meillä on tapana aina joskus pyytää armoa.
Jumala on mielenkiintoinen heppu.
Otan vapauden sanoa häntä hepuksi, en koe sitä mitenkään loukkaavana tai vähättelevänä.
Tuttavallisena kyllä, mutta aika hyvä tuttu hän sentään melko monelle meistä on. Ja kuinka hyvin hän siitä huolimatta onkaan mysteerinsä säilyttänyt!
Ei heppu toisaalta kovin erinomainen sana ole, koska Jumala tuntuu enempi kaikkialla vaikuttavalta suurelta hengeltä ja vain toisinaan konkreettiselta ja ihmismäiseltä hahmolta, hepulta. Vähän niin kuin pysäköinninvalvoja.
Samalla tavallahan me pyydämme joskus armoa molemmilta.
Jumalan kohdalla armonanelun kohde vain on usein parkkisakkoa suurempi.
Itse en usko Jumalan täyttävän kenenkään toiveita suoraan. Mutta ehkä hän ohjastelee pyytelijää oikealle tielle niin, että tämä pystyy saavuttamaan päämääränsä omine voimineen. Kenties hän myös laittaa köhelöimpien pyyntöjen kohdalla kapuloita rattaisiin.
Mutkaiset rospuuttotiet ovat opettavaisia.
Ehkä omatunto on ihmisen navigaattori, jonka äänenä Jumala toimii. Silleesti, että jatka tällä kaistalla tai tee uukkari, kun vielä ennätät. Toisinaan tarjolla on niin sekavia ohjeita, että eipä auta kuin naputella määränpää uudelleen ja huomata, että katoppas, olin menossa väärään osoitteeseen.
Mutkaiset rospuuttotiet ovat kyllä opettavaisia. Siinä mielessä väärätkin neuvot ovat lopulta oikeita.
Näin ajatellen Jumala ei pidä ihmistä pelinappulanaan. Niin laupias hän on. Näin minä ainakin ajattelen.
Sen vuoksi kauhistelen sitä, että jotkut tekevät Jumalasta itselleen pelinappulan tai hihaässän.
Näin vaalien alla se vähän jopa oksettaa.
Parhaiten tämän asian on pukenut sanoiksi Johannes Virolainen, joka avioeronsa jälkeen putosi puolueensa puheenjohtajan pallilta. Äänestystuloksen jälkeen joku puoluekokouksen etupenkin rouvista totesi, että nyt Jumala rankaisi Johannesta.
”Mutta ei osallistunut äänestykseen”, vastasi Virolainen välittömästi.
Se on aika hyvin sanottu. Minun mielestäni.