Kauneutta löytyy melkein kaikkialta – kunhan vain katsoa muistaa
Antti Heikkinen koki vavahduttavan elämyksen tutussa maisemassa.
Alkukesästä allakkani oli survottu täyteen töitä – enimmäkseen reissutöitä. Sitten lähipiirissäni sattui sairastapaus. Puntaroin asioita ja päätin hoidella etänä kaiken, minkä suinkin pystyn etänä hoitelemaan.
No eipähän mitä. Aikaisempina syksyinä matkustamiseen kulunut aika muljahti väkisinkin vapaaksi. Aluksi olin ihmeissäni. Sitten ostin ehyet kumpparit.
En valehtele sanoessani, jotta ensimmäistä kertaa liki kahteenkymmeneen vuoteen olen ennättänyt kuljeskella metsässä oikein ajan kanssa.
Mitä enemmän olen metsissä kuljeskellut, sitä useammin olen muistanut taiteilijalegenda Eva Ryynäsen ajatelman siitä, kuinka kauneutta löytyy kaikkialta.
Parhaimmin tuo konkretisoitui ihan tässä vasta. Yöllä piti pakkasta eikä elohopea noussut päivälläkään paljoa nollan yli. Olin tehnyt illan töitä, jatkanut herättyäni ja kymmenen jälkeen olin jo hyvällä omallatunnolla palonurmelaisessa metsässä.
Pistäydyin pellonreunaan ja ihmettelin, mikä outo usva syleili Syvärin takaista Tahkovuorta. Sitten älysin sen lumisateeksi. Katsoin, kuinka ohuen vitituiskun viitta ylitti peltoaukion, hitvetteli tasaisen varmasti minua kohti ja ennätti lopulta ylleni.
Lonkeronharmaan taivaan takaa kurkisti aurinko.
Pian se ohitti minut ja meni menojaan. Olemattoman vähäinen härmä viivähti kynnöksellä ohimenevän hetken, mutta koskaan en ole kokenut ensilunta niin konkreettisesti.
Minäkin jatkoin matkaani. Pistäydyin takaisin metsään. Lonkeronharmaan taivaan takaa kurkisti aurinko. Viiden minuutin ajan se valaisi harvakseltaan puuta kasvavan sammalmaan niin vihreäksi, etten olen aikaisemmin tiennyt sellaista vihreää maailman värikartalta löytyvänkään.
Kaikki tämä tapahtui viimeisen päälle tutussa maisemassa. Vaan miten kauniilta se näytti, kun sitä kerkesi katsoa.
Eva Ryynänen oli optimisti. Ei kauneutta kaikkialla ole. Mutta monessa paikkaa kuitenkin. Kunhan vain muistaa katsoa. Ja kerkeää.