Kirkko ja koti lehti 110-vuotta – sielukas lehti yllättää aina
Kirkko ja koti -lehden entinen päätoimittaja Wilhelmiina Honkanen painottaa, että lehden jokainen numero on uusi luomus.
Pieni pöyhäisy ja kaukaisuudesta pulpahtavat muistin kuvat. Kuin valokuvassa näen Tuomiokirkon kuuraiset puut, kun ensimmäisenä työpäivänäni maaliskuussa 1987 askellan uuteen työhön, suuntana Kuopion Keskusseurakuntatalo. Pakkaslumi narskuaa kenkien pohjissa. Helsinki-ulsteri on aivan liian ohut, varpaat valittavat korkokengissä. Ilon matkakaverina on ikävä.
En vielä osannut edes lukea, kun vimmana odotin postin tuloa. Porstuaan minulle oli varattuna vanha lehti, muutoin olisin repinyt tuoreen aviisin postintuojan käsistä. Huijaus kelpasi aikansa. ”Miten tuo tyttö on oppinut lukemaan”, äiti ihmetteli. ”Isä vähä neuvo”, vastasin. Ja kohta isän vaivoiksi luin Maaseudun Tulevaisuutta. Ja suunnittelin tulevaa tekemällä pienen pirtin lukijakunnalle Koti-lehteä yhden kappaleen painoksena.
Huijaus kelpasi aikansa.
Nollat painosmäärässä kasvoivat, enkä alkuun ymmärtänyt, miten vankan ja historiallisen laivan kannelle olin loikannut. Siunausta koteihin syntyi vuonna 1913. Lehden perustajien ajatus oli, että Suomen kansa kulkee kohti kadotusta. Kodit tarvitsevat julistavaa hartautta, Jumalan Sanan kylvöä. Vuosikerran sai tilatuksi markalla. Sodan jaloissa lehti oli kuolemaisillaan, mutta periksi ei annettu. Väliin lehteä toimitettiin hiippakuntalehtenä piispa Eino Sormusen päätoimittamana, kunnes Siunausta koteihin palasi juurilleen seurakuntalehdeksi.
Pitkällä matkallaan lehti on nähnyt monta uudistusta: koko, ulkoasu ja sisältö ovat muokkautuneet ajan mukana. Vuosikymmeniä papit vastasivat lehden toimittamisesta oman työnsä ohella. Tiedotussihteerin viran perustaminen oli Kuopion seurakunnissa katse kohti tulevaisuutta. Marjatta Viinikainen oli tässä virassa ensimmäinen ja uutteralla työllään, tunteja laskematta raivasi tietä auki meille tuleville tekijöille.
Vuosikerran sai tilatuksi markalla.
Kun tulin Kirkko ja Kotiin työhön, somemaailma oli kaukana, tuntemattomissa. Paperinen lehti oli ainoa julkaisun muoto, ensimmäiset verkkosivut rakennettiin kauteni loppuvaiheessa. Miten paljon yksinkertaisempaa ja raikkaampaa työ oli. Palaute tuli kasvoista kasvoihin, ei sähköpostien eikä Facebookin tai Twitterin kautta. Kun niitä ei ollut.
Kirkko ja Kodin journalistinen kehittäminen oli rakkain tehtäväni ja työni intohimo. Työni moninaisuudessa uuvuin ja masennuin monet kerrat, mutta perustehtävässäni en milloinkaan.
Viestinnän valtavirrat ovat niin suuria, että keskitien kulkija katoaa massaan. Lehti voi olla ”ihan kiva”, mutta siitä ei jää mitään mieleen.
Palaute tuli kasvoista kasvoihin.
Hyvä lehti jättää tunnejäljen. Siinä on särmää ja terävyyttä. Lehti on enemmän kuin lyhyt pirstaleinen, ohi suhahtava hetki. Lukija kiintyy lehden sieluun, eikä tätä käyttöliittymää noin vain vaihdeta. Sielukas lehti yllättää aina. Jokainen numero on uusi luomus.
Olen vakuuttunut siitä, että seurakuntalehdellä – myös paperille painetulla – ei iltaruskon aika ole näkyvissäkään. Pistetiedon rinnalle lehtien palstoille palaavat hyvät tarinat ja suuret elämykset, vakavat aiheet. Kun päivälehtien kiinnostus kirkkoa ja hengellisyyttä kohtaan vähenee, kirkollista mediaa tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Lähtööni liittyi sanoittamaton suru. Mutta päällimmäiseksi Kirkko ja Koti on jättänyt minuun rikkumattoman elämänviisauden ja suurten tunteitten jäljen. Miten rikas olenkaan. Kiitos ja siunaus sinulle, rakas lukija, Unto Eskelisen riimityksellä:
”Kilihakkana
ken jos kilivotteloo,
piäsöö perille.”
Lainaus Unto Eskelisen Savolaisista haiku-runoista.