Kun haavekuvat eivät vastaakaan todellisuutta
Seppo Kononen pohtii elettyä elämää ja maailmanpolitiikan käänteitä.
Ensimmäinen lapsuusmuistoni on viiltävä kipu otsassa, kun pirtin lattialla vauhdikkaasti kontatessani en ollut katsonut eteeni, vaan törmännyt pää edellä tukevaan puupenkkiin. Olin kai tuossa vaiheessa parivuotias, mutta 75 vuoden jälkeenkin tunnen vielä elävästi nuo kopsahdukset, jotka nostivat patin otsaan ja saivat pikkumiehen itkemään surkeasti.
Ukrainan sota ja oma vanheneminen ovat saaneet miettimään elettyä elämää. Siinä on tullut selväksi, että päätä on lyöty kuvaannollisesti seinään monesti senkin jälkeen, kun oli noustu jo kahdelle jalalle. Iloisen riehakas ja toiveikas optimismi on vaihtunut syväksi pettymykseksi, kun on käynyt ilmi, etteivät haavekuvat vastaa todellisuutta.
Yhteiskunnallisessa katsannossa ensimmäinen iso järkytys olivat Tshekkoslovakian tapahtumat vuonna 1968. Monen parikymppisen ikätoverini tavoin hurmaannuin Prahan kevääseen ja siinä kukkaan puhjenneeseen ”ihmiskasvoiseen sosialismiin”, jota Alexander Dubcekin johdolla lähdettiin rakentamaan jyrkän, yksisilmäisen kommunismin tilalle. Se unelma murskautui elokuun 21. päivänä 1968, kun ystävien tankit vyöryivät Prahaan.
Iloisen toiveikas optimismi on vaihtunut syväksi pettymykseksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä osoitettiin Kuopiossakin mieltä Persian yksinvaltiasta shaahia Reza Pahlavia vastaan, kun tämä hurmaavan puolisonsa Farah Diban kanssa vieraili kaupungissa kesäkuun alussa 1970. Shaahin kukistumista ja vastarintaliikkeen keulakuvaksi nostetun ajatolla Khomenein paluuta maanpaosta Pariisista juhlittiin demokratian ja ihmisyyden suurena voittona. Mutta mitä saatiin: hunnutetut naiset ja ankara uskonnollinen pakkovalta, joka jatkuu edelleen.
Vastaavalla tavalla on käynyt monessa muussa maailmankolkassa. Räikeimpiä esimerkkejä on Nicaragua, jossa intomieliset suomalaisetkin kävivät avittamassa Daniel Ortegan johtamaa vallankumousta – todetakseen jälkikäteen, että yhden diktaattorin tilalle saatiin toinen, kansan nimissä.
Meidän suomalaisten suhde itänaapuriin on vähintäänkin kaksijakoinen. Historiallisesti Venäjä on ollut vuosituhannen ajan perivihollinen, jota vastaan on käyty määrävälein veristä sotaa. Vuonna 1947 solmittu YYA-sopimus teki meistä muodollisesti ystävät yli neljäksi vuosikymmeneksi. Neuvostoliiton palattua Boris Jelzinin johdolla Venäjäksi vuonna 1991, kuviteltiin tovin jopa, että voitaisiin olla todellisia ystäviä.
2000-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana ne haaveet ovat kuitenkin haihtuneet. Helmikuun 24. päivän jälkeen voi kysyä, onko aito ystävyys valtioiden välillä edes ajateltavissa lähivuosikymmeninä.
Venäläinen votkakaan ei ole joutunut pakotelistalle.
Sodat ja poliittinen paine eivät ole estäneet meitä suomalaisia ahmimasta venäläistä kirjallisuutta, musiikkia tai muuta taidetta. Venäläinen votkakaan ei ole koskaan joutunut pakotelistalle. Suhteessa venäläisyyteen olemme huomattavasti väljempiä kuin virolaiset, jotka toisen maailmansodan jälkeen joutuivat kuuntelemaan jatkuvasti Kremlin kelloja.
Tolstoi, Dostojevski, Gorki… Erityisesti venäläiset kirjailijat olemme tunteneet omiksemme. Pakostakin joutuu miettimään, miten he suhtautuisivat isänmaansa nykymenoon. Tohtisiko Tolstoi olla oppinsa mukaisesti rauhan puolella sotaa vastaan? Tukisiko slaavilaismielinen Dostojevski Putinin sotaretkeä? Tätä sopii itse kunkin mielessään pohtia. Kumpi lie Putinin yöpöydällä iltalukemisena: Tolstoin Sota ja rauha vai Dostojevskin Rikos ja rangaistus?