Kun vanhemmalla on edessään luopumisen tuska

Haikein mielin muistelen aikaa, jolloin lasten ruokkiminen oli mielestäni vaikeinta vanhempana olemisessa. Meillä oli kilon mötiköinä syntyneet pikkukeskoset, joten kasvukäyrien kiinni kiriminen oli melkoinen urakka. Onnistuimme, kun nykyään neidit ovat – vanhaa työkaveriani radioajoilta lainatakseni – ”ylähyllyn selvittäjiä”. Äitiään pidempiä siis.

Jossain vaiheessa tajusin, että kaikista vaikeinta on kuitenkin se luopuminen. Luopuminen suojelijan roolista. Luopuminen kaikkivoipaisuuden tunteesta. Luopuminen siitä, että loppujen lopuksi sinun mielipiteelläsi ei välttämättä ole merkitystä. Luopuminen kontrollista, kun et voi aina tietää, missä mennään ja kenen kanssa. On luotettava siihen, että kaikki rakkaus ja huolenpito, neuvot ja ohjaus, arvot ja tavat kantavat hedelmää. On luotettava, että kun elämä väistämättä jossain kohti kolhii, he tietävät minne tulla ja mistä aina – tilanteesta riippumatta – saa apua ja turvaa.

Tekisi kovasti mieli neuvoa ja ohjata.              

Nyt kun tuoreet ylioppilaat ovat yhdessä elämänsä tienhaaroista, pyydän universumilta itselleni kärsivällisyyttä. Kun tekisi kovasti mieli neuvoa ja ohjata, auttaa ja vakuuttaa vaihtoehdoista. Pitää malttaa olla hiljaa ja kuunnella, pohtia yhdessä ja antaa vain asioille tilaa kypsyä. Kaikki me olemme tehneet elämässä huonoja ja vielä huonompia valintoja, mutta aina on mahdollisuus korjata kurssia.

Yhtä en kuitenkaan vanhemmuudesta kaipaa. Huonoa omatuntoa siitä, että koskaan ei ole tarpeeksi hyvä äiti. Kun nyt tyttäret yhä päivittäin halaavat ja sanovat: ”Äiti, mä rakastan sua”, ehkä sitten kuitenkin olin. Ihan hyvä äiti.