Kuolleet teillä on aina keskellänne – elävistä hirveä puute

Takavuosina puhuttiin suomettumisesta eli siitä, miten olimme rähmällämme itänaapurimme suhteen. Elettiin kuin varjomaailmassa, ettei isoveljeä vain loukattaisi. Siltä osin tilanne on helpottunut. Nyt puolestaan kumarretaan länteen, ja Kiinallekin nyökytellään. Mielistelyn halu sulkee silmät jopa kansanmurhilta.

Kansainvälistä soppaa hämmentävät nyt myös uudet tahot: muutamat maailman rikkaimmista miehistä. He natisuttavat rakenteita dollarintuoksuisilla Muskeleillaan (X) tai sokerivuoren (Zuckerberg) korkuisia voittoja tavoittelevilla linjauksillaan (Meta). Niillä nakerretaan ihmisen arvoa juuri nyt, kun pitäisi korostaa ihmisyyttä ja globaalia etiikkaa, vähemmistöjen oikeuksia ja sukupuolten välistä tasa-arvoa.

Muutos lähtee ruohonjuuritasolta.

Pätemisen tarpeen ja oman edun ruokkimat kärhämät vievät huomion sieltä, missä elävien apua tarvittaisiin eniten. Uiguureita Kiinassa tai rohingya-vähemmistöä Myanmarissa ei juuri enää muisteta, Afrikan sodista ja nälänhädästä vaietaan, Ukrainan apu on vaakalaudalla ja palestiinalaisten ahdinko jatkuu yhä. Näiden kriisipesäkkeiden suhteen kirkkojen pääkonttoreissakin on hiljaista kuin haudoissa. Kansainvälistä lakia loukataan eikä sitä aina edes peitellä, kun uudet kriisit ylittävät uutiskynnyksen ja sumentavat meneillään olevien rikosten räikeyden. Missä lymyilevät elävät, itsenäiset vastuunkantajat, päättäjät ja poliitikot, jotka tekisivät niistä lopun?

Aikaamme vaivaa sotahulluus. Viholliseksi koetun tahon kanssa ei välttämättä haluta edes keskustella. Tie rauhaan löytyy kuitenkin vain dialogin ja tarkoin harkitun valtiotaidon eli diplomatian keinoin. Sen elossa olevista taitajista taitaa olla huutava pula. Heitä haikaillessa on hyvä muistaa, että muutos lähteekin ruohonjuuritasolta, meistä.

Edesmenneen runoilijan, Anna-Maija Raittilan, sanoin:

”Kaikki pimeydet, kaikenlaiset, mahtuvat valoon kasvokkain.

Ja toistemme valolla me voimme valaista toisiamme.

Kasvokkain, emme selin.”