Maailman onnellisin kansakunta on ajanut itsensä uupumukseen
Kansainvälisten tilastovertailujen mukaan meidän suomalaisten pitäisi olla maailman onnellisin kansakunta, mutta tuntuuko meistä siltä?
Ei taatusti.
Tässä juuri vietimme isänpäivää, jonka pitäisi periaatteessa olla iloinen ja lämminhenkinen juhlapäivä. Mutta mitäpä sai lukea isänpäivän aamuna, kun avasi tuoreen sanomalehden: isät ovat niin uupuneita työstään ja velvollisuuksistaan, etteivät kykene nauttimaan isyydestään.
Ja jos isät ovat näin väsähtäneitä, niin miten nuutuneita ovat sitten ansioäidit, joille jäävät kodin ulkopuolisen töitten lisäksi edelleen paljolti myös kotityöt, vaikka niitä on jo pitkään yritetty sälyttää myös miesväen hoidettaviksi.
Pahinta on, että jos kotiasioitten hoitoon ei riitä voimia, niin oikeastaan hyvin harvalla on tänään iloa enää myöskään työssään.
Yhä jatkuvan koronapandemian aikana on käynyt ilmi, miten lopen uupuneita ovat kaikki terveydenhoitoalalla työskentelevät. He harkitsevat sen vuoksi ammatin vaihtamista helpompaan.
Yhtään helpompaa ei näytä olevan opettajilla, jotka perinteisesti ovat olleet kansakunnan lujana selkärankana lasten ja nuorten kasvattajina. Ryhmäkokojen jatkuva kasvaminen, alati muuttuvat opetussuunnitelmat ja opetettavien kurittomuus tai välinpitämättömyys koulun tavoitteista luovat opettajille paineita, jotka alkavat tuntua ylivoimaisilta. Sama on tilanne päiväkodeissa: yhä useampi opettaja haluaa sieltä pois helpompaan ammattiin.
Nuorimpia masentaa, kun tunnilla ei saa pitää edes pipoa päässä
Jos on vaikeaa opettajilla, niin ei elämä ole sen helpompaa heidän oppilaillakaan. Vuosisatainen akateeminen vapaus on muisto vain, kun tuottavaan työhön valmistava tutkinto pitää suorittaa mahdollisimman nopeasti ja ylhäältä annettujen normien mukaan.
Nuorimpia masentaa, ettei tunnilla tai ruokalassa saa pitää edes pipoa päässä.
Maanviljelijöiden uupumus on ollut tiedossa jo pitkään, eikä ole helppoa tämän päivän toimittajillakaan. Pappien ja muun kirkon väen tehtävänä on ollut lohduttaa hädän hetkellä ihmisiä, mutta joskus vaikuttaa jo siltä, että lohdun tarpeessa ovat papit itsekin. Tove Janssonia lainaten: ”kuka lohduttaisi Nyytiä…”
Kun elämä on onnellisten maassa yhtä valitusta, niin millaista se on sitten siellä, missä elämä on oikeasti rempallaan? Tätä on pakko kysyä. Niin kuin sitäkin, mikä meidät hyvät luterilaiset on ajanut tähän jamaan?
Pahaa oloa ei helpoteta välttämättä pillereillä
Elintaso on noussut huikeasti viime vuosikymmenten aikana, mutta se ei ole tullut ilmaiseksi. Elintason hyväksi olemme luopuneet siitä, mikä meissä on ainutlaatuisinta ja arvokkainta: oikeudesta olla elävä ja tunteva ihminen.
Pahaa oloa ei helpoteta välttämättä pillereillä, vaikka se on ajan tapa. Nopein tapa lievittää ahdistusta on määrätä kansakunta pakkolepoon. Yhteiskunnan ei tarvitse toimia 7/24, sillä kukaan ei kuole nälkään, vaikka kaupat olisivat kiinni sunnuntaisin. Miten monen aamu olisi paljon nykyistä kevyempi, jos ravintoloissa ei tarvitsisi kukkua yöneljään? Paljosta meillä olisi vara luopua ilman, että mitään menettäisimme.
Nuoruudestani muistan, miten yhteiskunnan koneellistumista perusteltiin sillä, että se vapauttaa meidät luovuuteen ja antaa aikaa omien toiveittemme toteuttamiseen. Toisin kävi: koneet tekivät meistä kaltaisensa. Ja tässä me sitten läähätämme – uskaltamatta nostaa jalkaa kaasulta.