Matkustajana myräkän keskellä
Kun huono keli iskee kesken automatkan, voi luottamus olla koetuksella ja ihminen tuntea itsensä pieneksi.
Sankka pyry yllätti, kun oltiin jo päästy melkein kotiin.
Keikkamatkoilla ei pääse päättämään lähtö- ja paluuaikoja. Tilaisuuteen mennään sovitusti ja kotiin lähdetään, kun työ on hoidettu. Pitkinä ja pimeinä talvikuukausina liikkuminen vaatii erityisen paljon taitoa ja malttia.
Jos ei itse aja, joutuu antautumaan toisen ihmisen varaan. Hyvällä kelillä ja valoisan aikaan tulee tuskin ajatelleeksikaan, kuinka paljon on sattuman varassa.
Mutta kun keli menee huonoksi; kun sataa kaatamalla tai kun pyryttää ja pakkaslumi pöllyää – silloin käsittää hetkessä ihmisen pienuuden ennakoimattomissa oloissa. ”Kun sataa, et aja sataa”, sanoi autokoulunopettajani aikoinaan.
Runoilija Tomas Tranströmer on ilmaissut saman asian runosikermässään nimeltä Schubertiana. Siinä Tranströmer kuvaa musiikin hiljaista voimaa arvaamattomassa maailmassa.
Luottamus on paitsi haurasta myös sitkeää.
Sikermän neljännessä runossa Tranströmer mainitsee asioita, joihin meidän on luotettava arjessamme, vaikka ne eivät ansaitse luottamustamme. ”Täytyy luottaa pyöränakseleihin, jotka kantavat meitä moottoriväylällä / keskellä kolmesataakertaiseksi suurennettua teräksistä ampiaisparvea”.
Musiikki sen sijaan sanoo, että voimme luottaa johonkin muuhun. Tranströmerin mukaan Schubertin musiikki saattaa meitä matkalla, niin kuin pimeässä portaikossa kaidepuu kätemme alla.
Kun sankka pyry alkoi keikkamatkan päätteeksi, ajattelin Tranströmeriä. Mikään ei ollut omissa käsissäni, olin vain matkustaja myräkän keskellä kiitävässä teräskapselissa. Luottamus siihen, että kaikki päättyy hyvin, tuntui katteettomalta.
Mutta luottamus on paitsi haurasta myös sitkeää. Se ei ole riippuvaista muuttuvista oloista. Se on ihmisyyden syvin ja vahvin perussäie.