Missä ovat tämän päivän rauhanmarssijat?

Vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan piti tuoda ikuinen rauha Venäjän ja Suomi-Ruotsin välille. Toisin kävi: kuluneitten 700 vuoden aikana ei ole ollut yhtään vuosisataa, jolloin naapurukset eivät olisi taistelleet toisiaan vastaan.

Yhtä lailla uskottiin Helsingissä vuonna 1975 pidetyn Etyk-kokouksen vakiinnuttavan lopullisesti Euroopan rajat toisen maailman sodan jäljiltä. Toisin kävi: jo neljätoista vuotta myöhemmin kaatui Berliinin muuri, Saksat yhdistyivät ja Neuvostoliiton läntiseen reviiriin kuuluneet palautuivat itsenäisiksi tasavalloiksi. Tämä tapahtui varsin rauhanomaisesti, mutta jo 1990-luvulla Balkan oli jälleen sotatantereena Jugoslavian hajotessa.

Meidät kaikki on vedetty mukaan näkemään sodan kauheuksia.

Muu Eurooppa katseli vielä enemmänkin sivusta näitä taisteluja, mutta kohta puolitoista vuotta jatkuneen Ukrainan-sodan aikana meidät kaikki on vedetty mukaan näkemään ja kokemaan sodan kauheuksia.

Suomessa ymmärrys ja myötätunto Ukrainaa kohtaan on suurta, kun vuoden 1939 marraskuun viimeisenä päivänä koimme saman yllätyksen suuren itäisen naapurin hyökätessä moninkertaisin voimin rajan yli, ja tarkoituksena oli ottaa koko maa haltuunsa.

Erona on se, ettei Suomi saanut juuri apua muulta läntiseltä Euroopalta, päinvastoin kuin Ukraina nyt. Ilman EU-maiden ja Yhdysvaltain aseapua Ukrainan tilanne olisi tänään aivan toinen kuin mitä se nyt on. Mutta yksi silmiinpistävä seikka tämän päivän Euroopassa on: juuri missään ei ole nähty kansalaisten suurmielenosoituksia rauhan puolesta, vaikka sota on sananmukaisesti meidän keskellämme.

Jotain on tapahtunut yleisessä ajattelussa – mutta mitä? 1950-luvulla Eurooppa katsoi kammoksuen Unkarin kansannousun kukistamista, 1960-luvulla koko maanosan nuoriso tuomitsi joukolla Tshekkoslovakian miehityksen. Eikä eurooppalaisten myötätunto rajoittunut vain omaan maaosaan, vaan erityisen suurella ponnella käytiin 1970-luvulla vastustamaan USA:n sotaa Vietnamissa.

Juuri missään ei ole nähty mielenosoituksia rauhan puolesta.

Missä ovat marssijat tänään? Viime kuukausien suurimmat mielenosoitukset on nähty jälleen kerran Pariisissa, mutta siellä ei marssittu Ukrainan puolesta, vaan eläkeiän korotusta vastaan. Siinä kaikki.

Jo pitemmän aikaa on puhuttu, miten yhteisöllisyys on vaihtunut yksilökeskeisyydeksi. Ukrainan sota, jos mikä, sen vahvistaa. Monien nykypäivän nuorten – ja miksei vanhempienkin – katseet eivät ole inhimillisemmässä huomisessa, vaan omassa kännykässä ja sen kautta välittyvässä kuvitteellisessa somemaailmassa.

Kovat kokemukset ovat tehneet suomalaisista ja muistakin eurooppalaisista varsin suvaitsevaisia, ja sillä on omat seurauksensa, jos vastapuoli ei ajattele samalla tapaa.

Monien katseet ovat vain omissa kännyköissä.

Kerta toisensa jälkeen on nähty, että läntisellä suvaitsevaisuudella on mahdotonta pysäyttää ääri-islamilaisuutta. Yhtä toivotonta on länsimaiden yrittää vakuuttaa Venäjän nykyjohdon aivopesemille venäläisille, ettei lännellä ole mitään halua vallata venäläistä maata.

Ainoa toivomus on, että Venäjän koulujen uusilla isänmaallisilla tunneilla luettaisiin tämän ajan Kremlin ajattelijoiden sijasta Leo Tolstoita, suurta rauhan miestä. Ehkä se auttaisi myös Ukrainan asiaa.