Onko kansankirkko jo historiaa?

Olen yksi niistä puolesta miljoonasta suomalaisesta, joista on puhuttu viime sotien jälkeisinä suurina ikäluokkina. Näin olen seurannut jo liki kahdeksan vuosikymmentä ikätovereitteni mukana Suomi-äidin vaellusta maailman melskeitten keskellä kohti parempia aikoja.

Sodista meillä ei ole omakohtaisia muistoja, mutta rauhan vuosikymmenten aikana olemme kokeneet ehkä suurimman muutoksen, joka kansakunnan historiassa on ollut. Ihan kivikauteen emme syntyneet, mutta kuitenkin talonpoikaiseen Suomeen, jossa maata viljeltiin käsipelillä ja hevosvoimalla, samaan tapaan kuin edelliset sukupolvet vuosisatojen, ellei jopa tuhansien vuosien ajan.

Lapsuudessamme näimme maaseudun nousevan suurimpaan kukoistukseen, kun raivattiin uutta peltoa, rakennettiin uusia kouluja ja perustettiin uusia yhdistyksiä vahvistamaan tulevaisuudenuskoa. Sitä intoa ja onnea kesti vain hetkisen. Tuskin olimme päässeet koulusta, kun maaseutua alettiin ajaa alas ja kaupunkeja ylös.

Lapsuudessamme näimme maaseudun nousevan suurimpaan kukoistukseen.

Kansasta, joka oli ottanut 90-prosenttisesti leipänsä maasta, on maanviljelijöitä tänään enää kolme-neljä prosenttia. Pohjois-Savossakin on jo kuntia, joissa kymmenistä kyläkouluista on jäljellä vain yksi – ja sekin kirkonkylällä.

Yhteiskunnan rakenteiden raju muutos ei ole ollut kova vain yksittäisille ihmisille, vaan yhtä lailla se on ravistellut evankelisluterilaista kirkkoa.

Minun lapsuudessani, nuoruudessa ja vielä jopa miehuuden päivinäkin se oli sananmukaisesti kansankirkko, joka oli mukana ihmisten kaikissa tärkeissä hetkissä kehdosta hautaan.

Vanhalta muistilta puhumme kansankirkosta vielä tänäänkin, vaikka se vastaa todellisuutta vain osassa maata. Tilastot menneeltä vuodelta kertovat, että pääkaupunkiseudulla väestöstä alle puolet on enää jäsenenä evankelis-luterilaisessa kirkossa ja että määrä vähenee vääjäämättä vuosi vuodelta. Kato on käynyt myös ruuhka-Suomen ulkopuolella: kymmenestä ihmisestä vain kuusi, seitsemän tunnustautuu luterilaiseksi.

Muutos ei voi olla vaikuttamatta kirkkoon, kun sen verotulot vähenevät ja sen oppi menettää merkityksensä ihmisten elämässä.

Uudistusten etujoukkoina ovat kulkeneet eteläisen Suomen seurakunnat.

Kehitykseen on vastattu yhtäältä liike-elämästä tutuin keinoin yhdistelemällä seurakuntia ja vähentämällä henkilökuntaa. Näillä keinoilla ei henkistä yhteyttä vahvisteta – päinvastoin voimistetaan vieraantumista. Toisaalta kirkko on yrittänyt vastata ajan hengen muutokseen niin uudistamalla kirkonmenoja kuin väljentämällä uskonnäkemyksiä siitä, mitä ne ovat perinteisesti olleet.

Uudistusten etujoukkoina ovat kulkeneet eteläisen Suomen seurakunnat. Kuitenkin jäsentilastot osoittavat, ettei toivottua tulosta ei ole saatu, vaan vieraantuminen jatkuu.

Muutaman vuoden päästä tulee kuluneeksi 2000 vuotta, kun alkukirkon perusta pystytettiin Jerusalemin Golgatanmäelle.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että kirkko on ikuinen. Ehkä se on, varmaan onkin, mutta ennen kokemattomat ovat nyt ne haasteet, joita Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on edessään. Pakko kysyä: Onko kirkolla keinoa selviytyä niistä?