Onni on juuri tässä ja nyt

Istun vanhalla tuolilla pellon laidassa ja hengitän. Hengitän raikasta ilmaa, kevään tuoksua ja auringon säteitä. Miten kauan olenkaan odottanut tätä kevättä, hetkeä, jolloin ilman täyttää muuttavien lintujen iloinen sekakuoro, kimaltavaa järven pintaa ja valoisia aamuja. Kauempaa kuuluu rivakka kaakatus, kun metsähanhien muuttoaura vasta suuntaa pohjoiseen. Tuntuu, että aikaa on loputtomiin, valoa on loputtomiin ja kaikkea mahdollista keväistä ja kesäistä on loputtomiin. Samassa jostain pulpahtaa ajatus, että tämä ei kestä enää pitkään, kohta on linnuilla poikaset ja ensimmäiset kuovinaaraat suuntaavat jo juhannukselta paluumatkalle jättäen uroslinnut vastuuseen syntyneestä jälkikasvusta. Joka vuosi toivon kiihkeästi kevään saapumista mahdollisimman nopeasti ja sitten toivon, että aika pysähtyisi. Toivon, että linnut eivät kiirehtisi pesimään, että voikukat jatkaisivat kukkimistaan ja että tuomen tuoksu leijailisi ilmassa vielä hetken.

En murehdi mennyttä tai pohdi tulevaa.

Joka kevät toivon, että osaisin nauttia joka ikisestä hetkestä niin, että olisin sitten ihan valmis sydänkesään ja ennen pitkää syksyn pimeneviin iltoihin. Venytän nukkumaan menoa vielä vähän, että ehtisin nauttia kevätillan laulukonsertista ja lehtokurpan soidinlennosta. Auringon nousustakin haluaisin nauttia, mutta sillä on tapana nousta yhä aikaisemmin, joten olen jatkuvasti myöhässä.

Tässä pellon laidalla istuessani kuitenkin saan aikaa hidastettua. En murehdi mennyttä tai pohdi tulevaa. Kieltäydyn kiirehtimästä, olen aivan hiljaa. Avaan kaikki aistit, jotta olen läsnä juuri nyt. Katson silmillä, kuuntelen korvilla, tunnen iholla ja haistan nenällä. Kevät on tässä. Juuri nyt. Ja minä onnellisena sen sylissä.