Pakinoitsija Seppo Kononen: ”Seurakuntalaisten henkinen yhteys kirkkoon on katkolla”
Luterilaisena joutoukkona olen jäänyt koukkuun katoliseen isä Matteoon, joka ratkoo rikoksia viitenä päivänä viikossa Ylen Teemalla.
Mitä pitempään olen sarjaa seurannut, sitä enemmän minun on alkanut käydä sääliksi polkupyörää, jolla pappi ajaa rynkyttää pitkin italialaisen Gubbion kaupungin kapeita kivisiä katuja ja jonka hän voimalla nakkaa milloin minkin talon seinustalle odottamaan asiain selviämistä.
Siinä on rauta lujilla hengenmiehen käsittelyssä, en paremmin sano! Liekö pappia esittävän näyttelijä Terence Hillin rajut liikkeet perua niiltä ajoilta, jolloin hän oli mukana kovaotteisissa italialaisissa villin lännen elokuvissa, italowesterneissä… Mitäpä, jos pappi käsittelisi seurakuntalaisiaan samaan tapaan kuin pyöräänsä?
Mutta yhtä lailla kuin meikäläistenkin luonne muuttuu auton ratin takana toiseksi kuin auton ulkopuolella, samalla tavoin isä Matteokin tuntuu pehmenevän aina satulasta noustuaan. Rakkaan pyöränsä rääkkääjästä kuoriutuu pehmopappi, jonka kaulaan ripustautuu joka jaksossa liuta kauniita nuoria naisia ja joka lopussa antaa synninpäästön kaikkein kovimmillekin rikoksentekijöille.
Rakkaan pyöränsä rääkkääjästä kuoriutuu pehmopappi.
Televisiosarja on teatteria, ei todellisuutta. Tällä silmällä pitää tietysti myös isä Matteon seikkailuja katsoa. Silti tarkoin laskelmoitu viihdeohjelmakin heijastelee tekomaansa yleisiä asenteita, kuten myös ihmisten suhdetta uskontoon ja sen edustajiin, kirkonmiehiin.
Vaikka Italia lie maallistunut, tavallisen kansan suhde pappeihin näyttää näin suomalaisen silmiin hyvin läheiseltä ja luottamukselliselta. Sen sijaan en voi kuvitella, että täällä meillä nuoret naiset menisivät etsimään sydänsuruihinsa apua kotiseurakuntansa kirkkoherralta tai edes kappalaiselta. Meillä papin edessä ollaan kasteen ja rippikoulun jälkeen enää vain kahdesti: vihillä ja hautajaisissa – silloinkin jo arkussa.
Mistä tämä ero katolisen ja luterilaisen maailman välillä? Teologian ammattilaiset ovat todennäköisesti tutkineet tätä hyvinkin paljon, mutta lienenkö miten väärässä, jos arvelen siihen olevan kaksi perussyytä.
Katoliseen uskoon kuuluu jatkuva ripittäytyminen papille ja häneltä sitä kautta tuleva apu. Meillä taas pappeja on aikoinaan katsottu ylöspäin. Aina 1800-luvun lopulle saakka kirkkoherrat eivät olleet vain laumansa esipaimenia, vaan myös maallisen esivallan käsikassaroita, jotka valvoivat, että keskushallinnosta tulleet lait ja asetukset pantiin toimeen.
Ilmat ja onni vaihtuvat hetkessä, toisin kuin asenteet ja uskomukset. Luterilainen kirkko on muuttunut olennaisesti viimeisten parin, kolmen sukupolven aikana ja jalkautunut kansan pariin. Ekumenian hengessä on lämmitelty suhdetta katolisiin juuriin esimerkiksi messua uudistettaessa. Mutta jos on kirkko lähestynyt kansaa, niin kansa on samaan aikaan kaikonnut kirkosta.
Katoliseen uskoon kuuluu jatkuva ripittäytyminen.
Suvaitsevaisuuden lisääntyminen ei ole pysäyttänyt kirkosta eroamista, minkä seurauksena kansankirkko on vain kansan kahden kolmasosan kirkko. Kirkot kumisevat normaalipyhinä tyhjyyttään, eikä tilannetta paranna, että jo vuoden jatkuneen koronapandemian vuoksi kirkkojen ovet ovat olleet välillä kiinni ja kaikki suuret hengelliset tilaisuudet peruttu. Ennen koronaa papin näki vielä hautajaisissa, häissä tai kaste- ja rippijuhlissa. Nyt näitäkään mahdollisuuksia ei juuri ole.
Kirkko on jäsenkadon myötä tiukoilla taloudellisesti. Suurin uhka sille on kuitenkin tämä kirkon ja seurakuntalaisten henkisen yhteyden katkeaminen, jota maailmanlaajuinen koronapandemia nopeuttaa.