Pitääkö kaiken olla nykyään niin mahdottoman elämyksellistä?
Aika aikaa kutakin ja tänä päivänä sen pitää olla ennen muuta tarinoita ja elämyksiä. Viis tosiasioista, kunhan vain tarinat ovat mukaansa tempaavia ja arki täynnä toinen toistaan hurmaavampia elämyksiä.
Tältä se ainakin näyttää, kun kuuntelee konsulttien puheita ja katsoo televisiosta tulvehtivia ruokakaupan mainoksia.
Ei tästä ole niin kauankaan, kun kaupan eteen sai syntymään jonon jo ennen avaamisaikaa lupaamalla ilmaisen reikäleivän tai kahvipaketin puoleen hintaan. Nyt tuskin pystyy myymään pientä hiivan palastakaan kertomatta, millaisia elämyksiä sillä saa aikaan.
En sano, etten olisi itsekin juossut usein intohimoisesti elämysten perässä. Mutta metodistiuskovaisten tapaan muistan vielä kolmen vuosikymmenen jälkeenkin hyvin hetken, jolloin aloin epäillä, onko minun omilla henkilökohtaisilla elämyksilläni mitään syvällisempää, saati laajempaa merkitystä.
EU:n taloudellisella avustuksella pääsin vuoden 1999 toukokuussa käymään kuopiolaisen koululuokan mukana Pariisissa ja Strasbourgissa. Pariisissa oltiin useampia päiviä, ja näin jäi aikaa Eiffel-torniin kiipeämisen lisäksi mennä myös Louvren maailmankuuluun museoon, josko saisi vaihtaa katseita itsensä Mona Lisan kanssa.
Loppumattoman tuntuinen jono mateli verkkaan kohti maalausta.
En ollut suinkaan ainoa, joka halusi tehdä tuttavuutta tämän Leonardo da Vincin maalaaman italialaisen naisen kanssa. Loppumattoman tuntuinen jono mateli verkkaan kohti maalausta ja sen ohitse. Pysähtyä ei auttanut, kun takaa tunki koko ajan uusia uteliaita elämystenmetsästäjiä selkään.
Näin jälkikäteen katsottuna: sekin riitti. Tuon muutaman silmänräpäyksen aikana tajusin, että minulle ei ollut mitään henkistä merkitystä, että olin nähnyt Mona Lisan omin silmin. Käytännössä olin vain yksi uusi maksava kävijä Louvren museossa, joka toimiakseen vaatii vuodessa miljoonia ja taas miljoonia jonottajia kulkemaan kiireellä kuulun kaunottarensa kuvan ohitse.
1970-luvun ensimmäisen suuren öljykriisin jälkeen meillä Suomessakin elettiin tovi siinä uskossa, että ihminen palaa kaupungista maalle, hommaa pienen maapaikan ja ryhtyy hankkimaan elantonsa maasta kuin isät ja äidit ennen heitä. Muutoksesta profetoineen taloustieteilijä E.F. Schumacherin menestysteoksen mukaan puhuttiin, miten ”pieni on suurta”.
Kävikö näin? Ei käynyt, vaan päinvastoin kaiken on oltava tänään suurta ja ”entistä äikeempää” kuten amerikansuomalainen trubaduuri Hiski Salomaa joskus sanoi. Paras esimerkki on valtiollisen Ylen ykköskanavan Suomi love -spektaakkeli kirkuvine värivaloineen ja vuolaasti kyynelehtivine vieraineen. Laulu ja musiikki eivät ole mitään ilman tätä sähköllä rakennettua keinotodellisuutta ja suuria tunteitaan purkavia naisia ja miehiä.
Suurinta musiikkia on hiljaisuus.
En tiedä, jaksatteko muut uppoutua Suomi loven tapaiseen tekemällä tehtyyn hurmokseen?
Itselleni se on ylivoimaista, kai olen jo liian vanha juoksemaan tällaisen äänekkään joukkohysterian mukana. Jos kohta itsekin soitan, niin monesti tuntuu, että suurinta musiikkia on hiljaisuus ja merkittävintä sielunhoitoa kuunnella omaa sisintään.
Jos malttaa joskus pysähtyä, huomaa, että värikkäintä ja antoisinta elämässä on harmaa arki. Vänrikki Stoolin Hurtti-ukon sanoin: ”Jättää juoksemiset, kaikki saa”.