Rakkaudentunnustus suomalaiselle kesäteatterille

Viime viikolla oli jo pari sellaista päivää, joina tuulenvire tuntui lämpimältä. Se jaksaa hämmästyttää vuosi vuoden jälkeen. Sepähän lauha, sulan maan aikainen tuulonen.

Siinä on omanlaisensa tuoksu. Sellainen, jonka ehtii talven aikana unohtaa ja jonka silti tunnistaa heti tutuksi, kun sen pitkästä aikaa sieraimiinsa saa.

Minulle se tuoksu tuo mieleen kesäteatterin. Melkein parinkymmenen vuoden ajan olen sen aina ensimmäisen kerran juuri kesäteatteriharjoituksissa tuntenutkin.

Suomalainen kesäteatteri on erinomainen ilmiö. Harrastajateatteri vallankin. Jorkuloiksi moititut suomalaiset painuvat kaltaistensa eteen esittämään jotain, mitä he eivät välttämättä siviilissä ole ja tekemään asioita, joita he eivät arjessaan tekisi.

Jokainen toimii lavalla rajojensa puitteissa, mutta lähes poikkeuksetta ne ylittäen.

Kokeneelle teatterinharrastajalle ylitys tarkoittaa uusien konstien löytämistä ja kertaalleen – tai joskus useamminkin – luodun näyttelijänahan uudelleenluomista.

Syntyy käsittämätön tunnelma.

Kokemattomampi saa onneneuforiaa vaikkapa vain huomatessaan, että minähän olen yleisön edessä enkä mieti, mitä katsomossa istuva tuttu minusta ajattelee.

Hienoimmat hetket syntyvät yleisön, vastanäyttelijöiden ja oman työn osuessa yhtä aikaa kohdilleen. Siinä syntyy käsittämätön tunnelma, kun eri suuntiin virtaavat energiat kohtaavat toisensa.

Itse aloitin teatteriharrastukseni 15-vuotiaana penskana. Olen ehtinyt nähdä, että teatteri voi olla monelle ihmiselle henkireikä. Voin myös sanoa nähneeni, kuinka se voi jopa pelastaa ihmisen.

Energioiden liikkumisen lisäksi se on tärkeimpiä syitä siihen, että rakastan teatteria ja arvostan sieluni peränurkan pohjukasta asti ponnistaen jokaista, joka sitä sydämestään tekee joko lavalla, katsomossa, väliaikakahviossa tai missä vain.

Lauha tuuli tuntuu jo.

Oispa jo kesä.