Sirpa Kähkösellä on hyvä syy kuulua kirkkoon

Olen työlläni toimeen tuleva ihminen, tällä hetkellä. Se ei tee minusta tunnotonta sille tosiseikalle, että jonakin toisena aikana voin olla työkyvytön, avuton ja toisten varassa.

1970-luku oli monien murrosten aikaa. Puutalossa lapsuuteni asuneena muistan yhä, kuinka häädöistä puhuttiin. Koska kokonaisia kortteleita hävitettiin kiihtyvällä tahdilla, puutaloissa elettiin ikään kuin lainatulla ajalla.

Muistiini on piirtynyt tarkkaan, miten naapurin kiltti Hilkka-täti itki keittiössään: hän oli juuri tapetoinut ja maalannut huoneensa, kun tuli tieto, että talot puretaan ja lähtö on edessä. Kotitalomme yläkerrassa asui vanhoja ”neiti-ihmisiä”, niin kuin silloin sanottiin. Jyrkät portaat, kantovesi, ulkohuussi, puulämmitys. Mihin he lähtivät, kun talot purettiin, en tiedä.

Puutalossa lapsuuteni asuneena muistan yhä, kuinka häädöistä puhuttiin.

Lehdissä oli kuvia häädetyistä vanhuksista ja perheistä, jotka istuivat pihalle nostettujen tavaroidensa keskellä. Ajatus siitä, että kotoa voidaan ajaa ulos, aiheutti epävarmuuden tunteen, joka ei ole koskaan täysin poistunut. Kuten ei myöskään työttömyyden pelko, josta aikuiset puhuivat ja jota mediassa käsiteltiin paljon.

Lapset ymmärtävät paljon. Erityisen tarkkaavaisiksi he muuttuvat silloin, kun aikuisilla on huolia. Oman aikamme köyhät lapset joutuvat kantamaan yhteiskunnan koventuneen ilmapiirin taakkoja. Varhain opittu huolestuneisuus leimaa usein elämää aikuisuudessakin.

Kansalaisena en hyväksy sitä, että vähävaraisemmista ihmisistä puhutaan kovaan tyyliin ja että heidän lastensa turvallisuutta horjutetaan asumisen kaltaisiin perusoikeuksiin liittyvillä leikkauksilla.

Pian kirkko on ainut instituutio yhteiskunnassa, joka puhuu oikeudenmukaisuuden kieltä ja kehottaa auttamaan niitä, jotka on poljettu maahan. Siksi minä haluan kuulua kirkkoon.