Sitten, kun muutos on tullut
Muistelen näytelmää, jossa kaikki on kadonnut, mutta lopussa väreilee toivo.
Minulle jäi muutama viikko sitten ylimääräistä aikaa. Päätin ex tempore mennä teatteriin ja sain viime hetken lipun päivän näytökseen. Ohjelmistossa oli Anton Tšehovin ”Kolme sisarta”. Se on klassikkonäytelmä vuodelta 1901 ja käsittelee kolmea isoa teemaa: rakkautta, työtä ja tulevaisuutta.
Näytelmässä kolme sisarusta elävät pettymysten täyttämää elämää syrjäisessä pikkukaupungissa. He unelmoivat muutosta lapsuutensa ihannoituun kotikaupunkiinsa Moskovaan ja uuden elämän aloittamisesta siellä. Sisaret muistelevat eloisia onnen hetkiä. Jokainen pyrkii omalla tavallaan löytämään elämänsä tarkoituksen. He haikailevat muutosta, mutta eivät itse tee mitään saadakseen muutoksen aikaiseksi.
Jussi Vatasen esittämä roolihenkilö Veršinin puhuu siitä, miten kahdensadan vuoden päästä ”meidän maailma tulee näyttämään kammottavalta ja naurettavalta. Mitä se, mitä teemme, tarkoittaa tuleville sukupolville”?
Pohdin tätä, kun lähdin teatterilta ja vastaani tuli suuri mielenosoitus ilmaston puolesta. Eduskuntatalon lähiympäristö oli suljettu ja mielenosoittajia seisoi Kiasmasta Musiikkitalolle asti.
Eduskuntavaaleissa ympäristökysymykset olivat tärkeitä kaikille puolueille. Suomen ev.lut. kirkko on myös äskettäin julkaissut ilmastostrategiansa.
Muistelin näytelmää, jossa kaikki tuttu oli kadonnut, mutta silti lopussa väreili toivo.
Jossain näytelmän kritiikissä sanoitettiin, että ”Tuntuu, kuin juuri romahduksen ansiosta voisi lähteä haparoiden liikkeelle uusi, rehellisempi elämä.”
Näytelmän loppusanat sopivat hyvin meidän monien elämään ja myös yhteiskunnalliseen todellisuuteen.
”Tulee aika, jolloin selviää, miksi tämä kaikki tapahtuu, miksi nämä kärsimykset. Silloin ei enää ole mitään salaisuuksia, mutta nyt meidän täytyy vain elää ja tehdä työtä!”