Suru ei ole projekti, joka täytyy suorittaa tietyssä ajassa
Pyhäinpäivänä muistetaan edesmenneitä läheisiä. Samalla muistellaan myös aiempia kristittyjä sukupolvia ja kiitetään kuoleman jälkeisestä elämästä. Monissa seurakunnissa alkavat uudet sururyhmät.
Juha M. Itkonen on käsitellyt kirjassaan ”Surun Virrassa” läheisensä menettäneen sielunhoitoa. Hän on kirjoittanut kauniisti: ”Surevaa kannattaa auttaa voimaan paremmin surunsa kanssa ja tukea häntä surun syvyyksistä kevyempiin pintavesiin. Surun pitää saada virrata omalla painollaan, mutta virrat ovat erilaisia. Surematon suru tulee eteen käsiteltäväksi. Rakkaan ihmisen menetys jättää väistämättä jälkensä surevaan. Tämä jälki ei välttämättä häviä koskaan. Suru syntyy rakkaudesta; Suru on rakkauden varjo.”
Surutyöstä on puhuttu paljon erilaisina vaiheina, jotka auttavat ihmistä hyväksymään menetyksen ja jatkamaan elämää. Uudempi surututkimus kuitenkin korostaa surun yksilöllistä luonnetta. Suru ei ole projekti, joka täytyy suorittaa tietyssä ajassa ja oikeaoppisesti. Itkosen mukaan sureva joutuu käsittelemään valtavasti tunteita. Helpommat ja vaikeammat vaiheet vuorottelevat uudessa tilanteessa.
Surun jättämä jälki ei välttämättä häviä koskaan.
Muistaminen on tärkeä osa surun käsittelyä. Pyhäinpäivä tarjoaa mahdollisuuden pitää perinteitä yllä, vierailla hautausmailla, sytyttää kynttilöitä rakkaiden haudoille ja jakaa heistä tarinoita. Se auttaa meitä arvostamaan muistoja ja tunnistamaan menetyksen syvyyden. Suru on osa elämää eikä sitä ole tarkoitettu kätkettäväksi tai unohdettavaksi.
Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on,
ja kadonnut on valo auringon.
Ken muu mua murheissani lohduttais,
kelt’ turvan hädässänsä sielu sais. Virsi 555:1