Uhmaikäinen armon varassa
Perheessäni on kolme lasta. Jokainen heistä on omassa kehitysvaiheessaan ja kaikilla on tällä hetkellä päällä eriasteinen tahtoikä. Ja sitten olen vielä minä.
2-vuotias tahtoo milloin mitäkin. 4-vuotiaan vaihtuvat tunnetilat kuuluvat, näkyvät ja tuntuvat niin, että paukkuu. Esikoinen kipuilee lähestyvän eskarin tuomien kysymysten äärellä: olenko iso vai pieni ja kumpi oikeastaan haluaisin olla.
Vaikein tapauksista on kuitenkin tämä 36-vuotias keski-ikäistyvä partanaama, joka tuntuu vasta nyt harjoittelevan samoja taitoja kuin seuraava sukupolvi. Oman tahtonsa tunnistamista ja sen sanoittamista, rajojen asettamista ja rakentavaa tunneilmaisua ei ole tietyille urille kasvaneena aikuisena helppo ottaa haltuun.
Oma kehitysvaiheeni liittyy vahvimmin oman tahdon ilmaisuun. Jos minulla on pienikin aavistus, että joku koettaa kävellä ylitseni, tulistun helposti tai ainakin kihisen kiukusta. Pahimmin tämän ovat saaneet tuntea muutamat asiakaspalveluhenkilöt puhelinyhteyden toisessa päässä. Hävettäähän se tunnustaa, mutta kyllä aikuisen saama itku-potku-raivari näyttäytyy varsin koomisena. Ja kalliiksikin se käy, jos raivonsa keskellä heittää älypuhelimen lattiaan.
Suurinta surua ja katumusta aiheuttavat ne hetket, kun tulee oltua kohtuuton ja ilkeä omille rakkailleen. Niiltäkään hetkiltä ei kuitenkaan 36-vuotiaan uhmaiässä voi välttyä. Jääräpäisyyden iskiessä päälle en tietenkään voi myöntää olevani väärässä, vaan itsepintaisesti väitän mustaa valkoiseksi ja päinvastoin.
Luojan kiitos tunnekuohun tasaannuttua osaan myöntää erehtyväisyyteni ääneen ja pyytää anteeksi. Tehdä parannusta, kunnes jälleen mokaan ja alan harjoitella uudelleen. Onnekseni voin luottaa, että on myös Hän, jonka armon varassa saan joka päivä uuden mahdollisuuden.