Vanhemmuus kasvattaa nöyrään tietoon omasta riittämättömyydestä
Kaiken tärkeimmän elämässä olen oppinut lapsilta. Omaltani ja muiden lapsilta. Näin toteaa Kirkko ja koti -lehden uusi kolumnisti, kirjailija Sirpa Kähkönen.
Vanhemmuus on merkillinen, käänteinen prosessi. Samaan aikaan, kun kasvattaa toista ihmistä, kasvaa nöyrään tietoon omasta riittämättömyydestään. Kaikki me teemme virheitä, kaikissa rooleissamme; kuinka me voisimme olla erehtymättömiä vanhempina tai muina lasten kanssa kulkijoina?
Kun lapset ovat pieniä, aika on tavattoman hidasta. Silloin ei jaksa aina kuulla toisten ihmisten huokailuja ja neuvoja: ”Nauti nyt, kohta ne ovat koulussa / armeijassa / maailmalla.” Ihan joka hetki ei jaksa nauttia vähistä yöunista, noroviruksesta eikä lattialla lojuvista vaatteista.
Mutta kuitenkin se on totta: täydet vuodet kiitävät ohi. Kaiken aikaa lapsi tekee matkaa pois sylistä. Kun läheinen lapsi aikuistuu, alkaa ilon ja ikävän jyrkän vaihtelun aika. Muistan, miten valtavasti mummoni ilahtuivat saadessaan lapsenlapsiaan kylään. Osaan nykyisin, aikuisen tyttären äitinä, kuvitella myös, miten he kaipasivat silloin kun olivat yksin.
Lapsen vaatimukset ovat yksinkertaisia.
Silloin kun vielä sain elää lapsen kanssa, opin kaksi perusasiaa, joita olen koettanut jalostaa. Toinen on hetkessä eläminen, huolettomuuden tavoittelu. Se ei ole helppoa, mutta se vastaa leikkiin heittäytymisen taitoa, jota ihailen lapsissa yli kaiken.
Toinen lapsilta opittu asia elämässäni on armo. Olen oppinut, että vajavaisinakin läheiset ovat rakkaita lapselle. Lapsen vaatimukset ovat yksinkertaisia: katso minuun, ota toiveeni todesta, ole minulle läsnä. Jos lapsen viereen rohkenee pysähtyä, saa kokea, miten jokapäiväinen ilo parantaa haavoja.
Koska lapsi on itse kehittyvä olento, hän hyväksyy keskeneräisyyden myös läheisiltään. Lapsen ehdoton rakkaus on suurinta armoa maan päällä.
Kirjoittaja on kuopiolaislähtöinen kirjailija