Voimmeko säilyttää uskon tulevaisuuteen tämänhetkisten koettelemusten keskellä?

Piinaviikko, via dolorosa, tuskien taival… Jeesuksen maalliseen kuolemaan päättyvä pääsiäisviikko on ollut Suomessakin kohta tuhat vuotta jatkuvaa kärsimysnäytelmää, joka seitsemän viikkoa myöhemmin saa kuitenkin onnellisen, vapauttavan lopun – lupauksen ikuisesta elämästä.

Viikkokin on kärsivälle ihmiselle pitkä aika, joten pakko on miettiä, miten jo kaksi vuotta jatkunut, normaalin elämänmenon pysäyttänyt kansainvälinen koronapandemia ja sen jatkoksi alkanut Ukrainan sota keskellä Eurooppaa meidän ajatteluumme ja henkiseen hyvinvointiimme vaikuttavat. Olemmeko menettäneet uskomme ja luottamuksemme tieteeseen, järkeen ja ihmisen perimmäiseen hyvyyteen vai näemmekö silmiemme edessä synkän yötaivaan, jossa vain muutama toivon tähti vilkkuu mustalla, meille tuntemattomalla taivaankannella?

Ollaan siis perimmäisten kysymysten äärellä, mutta ei kuitenkaan ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa.

Viime sodissa tuskaa ja piinaa piti kestää viisi vuotta ennen kuin kaivattu rauha tuli ja päästiin rakentamaan toiveikkain mielin uutta Suomea. Tasavallan itsenäistyessä kansakunta jakaantui kahtia, ja vaikka itse sotaa kesti vain kolme ja puoli kuukautta, pahimpien haavojen umpeutuminen kesti kaksi vuosikymmentä niin, että talvisotaan lähdettiin yksissä tuumin.

Ollaan perimmäisten kysymysten äärellä.

Seitsemän vuosisataa jatkuneen Ruotsin vallan aikana Suomi, ruotsalaisten Itämaa, oli kaiken aikaa sotatantereena idän ja lännen välillä. Pisin meidän maaperällämme käyty sota, Pitkä viha, kesti 25 vuotta. Narvassa voitokkaasti alkanut Suuri Pohjan sotakin muuttui Pultavan tappion jälkeen Suomelle suureksi, parinkymmenen vuoden kärsimysnäytelmäksi, kun maa oli vuosia vihollisen miehittämänä.

Ja miten toivottoman pitkiltä mahtoivat aikalaisista tuntua ne pitkät katovuodet, jotka ajoivat ihmiset nälkään, kuolemaan ja kurjuuteen erityisesti 1600- ja 1800-lukujen lopulla…? Erityisesti 1600-luvun suuri nälänhätä oli kaamea koettelemus, kun siihen menehtyi joka kolmas suomalainen.

Voimmeko säilyttää uskon tulevaisuuteen tämän päivän Suomessa, Euroopassa ja maailmassa, kun kulkutaudille ja sodalle ei loppua näy?

Aina on aurinko noussut seuraavana päivänä.

Jos luotamme historiaan, niin voimme – ei meillä ole muuta mahdollisuutta. Jos toisin olisi, niin meitä ihmisiä ei enää olisi kaikkien sotien, nälänhätien tai mustan surman tapaisten tuhoisien kulkutautien jälkeen. Paha ei kenties ole saanut aina palkkaansa, mutta hyvä on kuitenkin saanut aikaa toipuakseen kestämään uusia uhkia. Uhreja tämä tietysti on vaatinut, viattomien kuolemaa, kotien hävitystä ja kaiken aloittamista uudelleen tyhjästä.

”Aina on aurinko noussut seuraavana päivänä”. Tämä vanha kansanusko ja tieto on antanut minulle lohtua vaikeina hetkinä ja antaa sitä myös tänään. Jokainen tunnoton itsevaltias on kaatunut ennemmin tai myöhemmin omaan miekkaansa ja elämä palannut sinne, mistä se on väkivalloin hävitetty.

Sukupolvi toisensa jälkeen on pohtinut, mikä on elämän tarkoitus, ja tällaisina hädän ja hävityksen vuosina me näemme vastauksen: elämän tarkoitus on elämän jatkaminen. Siihen tarvitaan vain kolme sanaa: usko, toivo ja rakkaus. Herra meitä koettelee, mutta ei hylkää.