Ajatuksia hiljaisen viikon polulla
Hiljaisen viikon suloisin hetki koittaa, kun Kristus on kuolleena haudassa. Kaiken hälyn tavoittamattomissa. Lankalauantaina laskeutuu kaikkialle syvä rauha.
Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?
Minä huudan sinua avuksi, mutta sinä olet kaukana.
Jumalani, minä kutsun sinua päivisin, mutta sinä et vastaa.
Yöt kaikki huudan saamatta rauhaa.
Sinä olet pyhä, sinä olet kuningas,
sinulle soivat Israelin ylistysvirret.
Sinuun ovat turvanneet isämme ennen.
Sinuun he turvasivat ja pääsivät suojaan,
sinua he huusivat ja saivat avun,
sinuun he luottivat eivätkä pettyneet.
Ps. 22:2–6
En tunne pääseväni mukaan palmusunnuntain karnevaalikulkueeseen. Seurueeseen, jossa Jeesus ratsastaa Jerusalemiin. En Getsemanessa nukkuvien opetuslasten joukkoon. En hiilivalkealle Pietarin rinnalle. En seuraamaan ristinsä alla luhistuvaa Jumalan Poikaa. En Golgatan ristinryöväriksi.
En tunne kuuluvani Kristuksen seuraajiin enkä vastustajiin. Vain Kristuksen hahmo, hänen Getsemanen kamppailunsa ja huutonsa hylättynä ristillä tuntuu tutulta.
Hiljaisen viikon suloisin hetki koittaa, kun Kristus on kuolleena haudassa. Kaiken hälyn tavoittamattomissa. Ilman ainuttakaan seuraajaa. Lankalauantaina laskeutuu kaikkialle syvä rauha. On viikon seitsemäs päivä, sapatti, jolloin Jumala ja aasitkin lepäävät. Kristus on astunut kuoleman hiljaisuuteen. Hylättyjen sielujen maailmaan.
Pyydän elämältä vanhanakin aivan liikaa. Ei elämä ole minua hylännyt, vaan minä elämän. Kuitenkin uskallan toivoa, että tulisin haudatuksi samaan hautaan Kristuksen kanssa. Vai olisiko niin, että Kristus on jo vastassa minun kuolemassani, minun haudassani, minun tuonelassani, minun helvetissäni? Siellä, minne olen ajautunut.
Uskon ja tiedän, että Kristus puhuttelee helvettiin hylättyjä kuolleita sieluja.
Kirjoittaja on Järvi-Kuopion seurakunnan vs. seurakuntapastori