Anteeksiantaja muistaa kärsimänsä pahan, mutta ei anna sen hallita elämää

Joku tönäisee jonossa. Oho, sorry. Helppo antaa anteeksi, vahinko kun on mitätön.

Suuret satuttamiset ovat aivan eri asia. Ehkä minulle on tehty pahaa niin, että koko elämäni on vammautunut. Sellaisesta vapautuminen on pitkä prosessi. Sitä voi vielä hidastaa väärä käsitys anteeksiantamisesta.

Hymysuin lausuttu ”ei se mitään” kuittaa arkiset kömmähdykset, mutta saman sanominen suuresta vääryydestä estää siitä vapautumisen. Tehty paha täytyy nähdä rehellisesti ja avoimesti. Se teki vahinkoa ja rikkoi minua. Kipeät tunteet on kohdattava. Viha, pettymys, suru, häpeä. Ne kertovat, miten suuresta loukkauksesta on kyse. Vääryydellä on väliä. Ja paljon.

Anteeksiantaminen vaatii pahan tunnistamisen ja tunnustamisen sellaisena kuin se on. Tästä on kyse, ei yhtään vähemmästä.

Ja sitten alkaa prosessi. Kipeää asiaa käydään läpi ja siitä vapaudutaan vähitellen. On vaikea sanoa, mitä eroa on anteeksiantamisella ja asian terapeuttisella käsittelyllä. Joskus ne ovat sama asia.

Kipeä asia jätetään taakse

Anteeksiantaminen on yllättävän monimutkainen käsite, kun sitä tarkemmin ajattelee. Ytimestä löytyy kuitenkin yksi asia. Irti päästäminen. Kipeä asia jätetään taakse. Siitä vapaudutaan.

Päästän minua loukanneen vapaaksi. Käsi avautuu nyrkistä. En haudo kostoa enkä toivo hänelle onnettomuutta. Toinen saa silti sovittaa tekonsa, jos mahdollista. Korvata vahingot tai mennä vaikka vankilaan. Anteeksiantaminen ei vapauta vastuusta.

Vapautan myös itseni antaessani anteeksi. Kokemani loukkaus satuttaa ja sytyttää vihan. Minulle tehtiin väärin. Jäin vaille sitä mitä olisin tarvinnut.

Nyt päästän siitä irti. Tapahtunut ei enää syö voimiani ja estä elämääni. Käännän katseen menneestä nykyiseen ja tulevaan. Kokemani paha on edelleen olemassa, mutta en enää kiinnitä siihen huomiota. Se satuttaakin edelleen, mutta en katkeroidu siitä.

Anteeksiantaminen ei vapauta vastuusta

Joskus anteeksiantaminen on yksipuoleista. Vain minä päästän irti. Syystä tai toisesta toinen osapuoli ei lähde prosessiin mukaan. Silloinkin on mahdollista antaa anteeksi, joskin se on vaikeampaa.

Me satutamme myös itseämme. Teemme virheitä ja kohtelemme itseä huonosti. Kun siihen havahtuu, herää katumus. Moni on ankarampi itselle kuin toisille. Itseä ruoskitaan ja rangaistaan säälittä. Pahalla ololla ikään kuin hyvitetään itselle tehty paha.

Itselle anteeksiantaminen onkin oma armahtamisen laji. Siinäkin ytimessä on irti päästäminen. Ymmärrän itseäni ja hyväksyn virheeni. Muutan tapaa, jolla puhun itsestäni. Syytöksen tilalle tulee lempeys ja myötätunto.

Anteeksiantaminen ei tarkoita unohtamista

Anteeksiantaminen ei lievennä tehtyä vääryyttä. Paha teko on yhtä paha sovinnon jälkeenkin. Kipu ei häviä, ainakaan hetkessä. Haavat voivat jäädä vuotamaan. Voin antaa anteeksi, mutta en halua enää nähdä toista. Sovinto ei aina tarkoita elämän jatkumista ennallaan.

Hyväksyn kipeän asian. En silti näe siinä mitään hyvää. Mutta suostun siihen, että sekin on osa omaa elämänkulkuani. En uskottele itselleni jotakin muuta, vaan myönnän, että myös kärsimäni paha kuuluu minun tarinaani. En leikkaa sitä pois tai hautaa maahan.

Anteeksiantaminen ei siis ole unohtamista. Menneestä ei muuteta tai häivytetä pois mitään. Mutta sitä muistellaan nyt eri tavalla. Siihen ei enää palata, ja kun palataan, se hyväksytään osaksi omaa elämäntarinaa. Näin tapahtui, mutta se ei sido minua. Olen jättänyt sen taakseni.

Joskus anteeksiantajalle syntyy erikoinen virheuskomus. Toinen on loukannut minua ja on yksin vastuussa tapahtuneesta. Sitten hän tulee pyytämään anteeksi. Hänen katumuksensa herättää minussa myötätuntoreaktion. Minäkin tunnen piston sisälläni ja luulen itsekin tehneeni jotakin väärää. Niinpä alan luulla, että antaessani anteeksi myös minä tunnustan jotakin.

Menneestä ei muuteta tai häivytetä pois mitään

Tätä anteeksiantaminen ei kuitenkaan ole. Se ei ole syyllisyyden jakamista silloin kuin vain toinen on vastuussa tapahtuneesta.

Paha ei häviä maailmasta anteeksiannettunakaan. Mutta se ei enää aiheuta vahinkoa. Näin paha sidotaan menneeseen.

Entä kun pahantekijä ei edes pyydä anteeksi?

Joskus anteeksi annetaan ja pyydetään vääristä syistä. Vilpistä kärähtänyt poliitikko pahoittelee julkisesti, mutta vain koska on pakko. Alkoholistin vaimo antaa miehensä sekoilut anteeksi helpottaakseen tämän pahaa oloa ja syyllisyyttä.

Ilman aitoa katumusta ja asian käsittelyä kukaan ei kuitenkaan vapaudu kipeästä asiasta. Tapahtuu pikemminkin päinvastoin. Loukattu ja anteeksipyytäjä sidotaan entistä tiukemmin vankilaansa. Muodon vuoksi lausuttu ”saat anteeksi” johtaa teeskentelemään, että asia on muka käsitelty.

Kohtuullinen itsekkyys hyväksytään anteeksiantamisen motiiviksi. Anteeksiantamattomuus kun sitoo ihmisen katkeruuteen. Oma etu vaatii irti päästämisen prosessiin ryhtymistä.

Vihani ei sammu eikä kaunani kuole

Entä kun pahantekijä ei edes pyydä anteeksi? Ankara vanhempi on traumatisoinut lapsensa, mutta vähättelee asiaa tai kieltää sen kokonaan. Ei suostu näkemään, että perillisen elämä ontuu satutetun lapsuuden takia.

Silloin on erityisen vaikeaa antaa anteeksi. Satutettu joutuu käsittelemään ja kantamaan kaiken yksin. Yksipuoleinen anteeksiantaminen on silti mahdollista. Mutta se vaatii kaksikertaisen työn. Täytyy käsitellä se, että minulle tehtiin väärin, ja se, että toinen pääsee kuin koira veräjästä. Siinä loukattu joutuu nielemään paljon.

Jos ei suostu sovintoon, satuttaa itseään aina vain pahemmin

Kuvitellaan tilanne. Toinen loukkaa minua viiltävän kipeästi ja nöyryyttävästi. Minussa nousee viha. Tätä en anna ikinä anteeksi. Vihani ei sammu eikä kaunani kuole.

Sitten toinen tulee pyytämään anteeksi. Hän haluaa puhua asiasta ja myöntää tekonsa. Se selvästikin painaa häntä ja hän etsii nyt sovintoa. Mutta minä en anna anteeksi. Tätä asiaa ei voi korjata, minä sanon.

Pidätän anteeksiantamuksen, koska siten rankaisen pahantekijääni. Jätän hänet syyllisyyteensä ja kipuunsa. Näin saan mukavan hallinnan ja koston tunteen. Nyt minä olen niskan päällä.

Tosiasiassa hallinnan tunne on petollista. Minulle tarjotaan mahdollisuutta vetää naula irti, mutta jätän sen haavaan tulehduttamaan koko käden. Vaalin tietoisuutta kokemastani loukkauksesta, ehkä jopa kasvatan sen vakavuutta. Näin sidon itseäni yhä tiukemmin kipeään asiaan.

Tähän liittyy Jeesuksen viisas sana. Jos te ette anna anteeksi toisillenne, ei taivaallinen isännekään anna anteeksi teille. Sovinnon parantava vaikutus perustuu luonnon ja taivaan lakiin.

Jos en suostu sovintoon, satutan itseni enemmän kuin pahantekijääni.