Arkkipiispa Tapio Luoman sisimmässä vaikuttaa maalaispapin sielu

”Kun kolmekymmentäkolme vuotta sitten aloitin apupappina Peräseinäjoen seurakunnassa Etelä-Pohjanmaalla, en olisi ikinä voinut kuvitella tätä polkua, jonka olen nyt kulkenut”, muistaa arkkipiispa Tapio Luoma.

”Olin aina haaveillut, että saisin palvella ihmisiä pienessä maalaisseurakunnassa, sillä siellä on iholla heidän arjessaan. Peräseinäjoen seurakunnassa opin, mitä papin ammatissa voi tulla vastaan, ilosta suruun ja syntymästä kuolemaan.”

Pitkä polku johdatti Luoman Seinäjoen kirkkoherraksi, sitten Espoon hiippakunnan piispaksi, ja lopulta Turkuun Suomen kirkon arkkipiispaksi. Pitkäaikainen palvelus monen kokoisissa seurakunnissa on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.

”On arvokasta ja tärkeää ymmärtää, minkälaisten arjen haasteiden ja kysymysten keskellä ihmiset painivat, ja miten heitä pystyy auttamaan elämän kiperissä tilanteissa. Oma aikani pienen seurakunnan pappina opetti sen itselleni, ja siihen haluan myös säilyttää kosketuksen”, Luoma painottaa.

”Sisimmässäni on edelleen vahvana maalaispapin sielu.”

Korona on muuttanut myös kirkon arjen

Koronatilanteen pitkittyessä kirkon arki on muuttunut. Kirkko on joutunut hakemaan uusia keinoja olla yhteydessä ihmisiin. Jumalanpalveluksia on useissa seurakunnissa striimattu verkkoon, ja näin otettu digitalisaatio avuksi. Silti tilanne huolestuttaa arkkipiispaa.

”Monella ihmisellä mielen maisema on hämmentyneessä tilassa. Äkisti arkiset rutiinit loppuivat, ja ihmiset joutuivat luopumaan omista suunnitelmistaan ja hakemaan arjelle uudet uomat.”

Koronatilanteen pitkittyessä kirkon arki on muuttunut

”Se asettaa kirkolle suuren haasteen, miten löydetään tapa elää ihmisten keskellä ihmisten kirkkona, miten pidetään esillä kirkon sanomaa rakastavasta Jumalasta ja hänen johdatuksestaan, ja että elämällä on kaikesta huolimatta tarkoitus.”

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan ihmiset ovat huolissaan neljästä selkeästä tekijästä omassa elämässään: terveydestään, työpaikastaan, taloudestaan ja ihmissuhteistaan.

”Korona on vain vahvistanut näitä entuudestaankin vahvoja teemoja, ja ne tulevat tälläkin hetkellä kirkon työssä voimakkaasti vastaan. Näiden takia ihmiset murehtivat ja valvovat öitään – ja niihin kirkon pitäisi pystyä jollain tavoin nyt vastaamaan.”

Hallinnan tunne on ihmiselle tärkeä

Arkkipiispan mukaan korona on laittanut ihmiset pysähtymään ja miettimään asioita syvällisemmin. Ilmastonmuutokset ja muut uhkakuvat otetaan aiempaa paljon vakavammin. Se on pakottanut ihmiset havaitsemaan, että he eivät voikaan hallita elämäänsä sillä tavoin, kuin itse haluaisivat.

”Nyt olemme huomanneet, että oman elämän hallinta tapahtuukin niissä raameissa, jotka meille on annettu, eikä niihin voi itse vaikuttaa. Se pakottaa miettimään, miten elämä järjestetään nyt näiden uusien, tiukempien raamien sisällä.”

”Korona, mahdolliset uudet pandemiat ja ilmastonmuutos ovat selkeitä uhkia ja niin valtavia asioita, että niihin on vaikeaa saada otetta. Se tuo kuoleman konkreettisesti esille ja on epämääräinen uhka kaiken taustalla. Ihminen on rajallinen olento, eikä pysty hallitsemaan kaikkea”, Luoma muistuttaa.

Henkisyyden tarve on tänä päivänä huutava

Mustanpuhuvissa pilvissä on kuitenkin hänen mukaansa myös hopeisia reunuksia. Rajallisuuden tajuaminen auttaa vapautumaan omista sisäisistä ja pakottavista rakennelmista, jotka ajavat suorittamaan, haluamaan enemmän ja olemaan tyytymätön itseen ja omaan elämään. Rajallisuus antaa ihmiselle mahdollisuuden kuunnella, mitä itselle kuuluu.

”Henkisyyden tarve on tänä päivänä huutava. Aiemmin on puhuttu uskonnollisuuden ja hengellisyyden hiipumisesta, mitä en itse allekirjoita, mutta juuri nyt henkisyyden etsiminen ja alleviivaaminen on enemmän kuin yleistä.”

Mikä on minun paikkani suuremmassa kuvassa?

Kysymys hengellisyydestä, uskonnollisuudesta ja henkisyydestä on tärkeä ja enemmän kuin ajankohtainen. Siihen Luoma haluaa pureutua tarkemmin ja syventävästi.

”Kirkon kannalta on haastavaa, miten suhtautua kyselytutkimuksiin, joissa ihmiset antavat vastauksen, että en ole uskonnollinen, mutta olen henkinen. En näe, että niillä olisi paljoakaan eroa. Samaa asiaa ihminen kuitenkin kyselee sekä uskonnollisuuden että henkisyyden osalta; mikä on minun paikkani suuremmassa kuvassa?”

”Mielestäni uskonnollisuus ja henkisyys ovat yhteneviä asioita, vain hieman eri sanoin kuvattuna”, arkkipiispa vertailee.

Hän kertoo itse pohtineensa, miten kirkko on alun perin syntynyt vastaamaan ihmisten henkisiin tarpeisiin – ja siihen se vastaa tehokkaasti edelleenkin. Kirkkojen ovet ovat suurkaupungeissa päivittäin auki, ihmiset tulevat ja istuvat hetkeksi hiljentymään ja rukoilemaan. On jatkuvia rukouspalveluita, ja joka sunnuntai rukoillaan monen asian puolesta.
”Mielestäni yksi suuri ero kysymykseen, ajatteleeko olevansa henkinen vai hengellinen, löytyy ihmisen sisimmästä: koenko jotenkin nolona, että uskon Jumalan olemassaoloon, mutta siitä huolimatta tunnen olevani henkinen ja syvällinen?”

Arkkipiispa miettii sanojaan tarkasti:

”Itse olen pohtinut, että vastaus tähän haastavaan kysymykseen on kiitollisuuden tunne. Kaikki voivat tuntea kiitollisuutta, mutta jos ei usko Jumalan olemassaoloon, onko kiitollisuuden tuntemisella silloin osoitetta?”
”Sen sijaan ihmisellä, joka turvaa ja luottaa Jumalaan, on kiitollisuudelleen osoite, jota kiittää. Näin kiitollisuus toimii kahteen suuntaan, ja on konkreettisempaa.”

Arkkipiispan mielestä toinen elementti henkisyyden, hengellisyyden ja kristillisen uskon harjoittamisessa on se, että liian usein kiinnitetään huomiota omaan tekemiseen: yritämme todistaa sitä muille.

Rukous on tietoista olemista Jumalan huomion ja rakkauden kohteena

Tärkeintä ei arkkipiispan mukaan ole se, mitä minä teen tai miten minä näen Jumalan, vaan mitä Jumala tekee minulle, miten Hän näkee minut. Jumala ei ole tekemisen kohde, jota me yritämme miellyttää, vaan Jumala kohdistaa huomionsa meihin.

”Tämä vapauttaa ihmisen ja kertoo armosta, että maailma ei rakennu sen varaan, mitä me teemme, vaan sen varaan, mitä hyvää Jumala saa meissä aikaan. Tämän oivaltaminen paljastaa rukouksen voiman.”

”Rukous ei ole niinkään sanoja, vaan se on rukoilijan tietoista olemista Jumalan huomion ja rakkauden kohteena”, Luoma sanoo.

Seurakuntien tekemä suuri työ ei ole riittävän tunnettua

Länsimainen tehokas, tekninen kulutusyhteiskunta ja teknologiavetoinen kulttuuri, joka vaatii paljon, saa ihmiset kaipaamaan jotain aineellisia ja näkyviä asioita syvempää. Tällaiselle epävarmalle ajalle henkisyyden ja hengellisyyden vahvistuminen on hyvin tyypillistä, ja se oli nähtävillä jo ennen koronaa.

”Sellainen halu ihmisessä on onneksi ollut aina. Mutta on myös erilaisia tapoja reagoida uhkakuviin. Yksi sellainen on sisäänpäin käpertyminen, torjuminen, joka viime vuosina on vallannut alaa myös meidän maassamme, ja on hyvin huolestuttavaa. Siitä hyvänä esimerkkinä on nationalismi, jossa ajatellaan, että ulkoiset uhat voidaan jättää Suomen ulkopuolelle.”

”Olemme kuitenkin niin syvästi osa globaalia ihmiskunnan yhteisöä, että rajojen pystyttämisellä ei voida näitä ongelmia ratkaista. Esimerkiksi ilmastonmuutos tulee pistämään ihmisiä liikkeelle, kun tietyt alueet maapallolla tulevat asuinkelvottomiksi, joten ehkä länsimaat ovat nähneet vasta alkusoittoa turvapaikan hakijoista”, arkkipiispa Luoma sanoo.

Yhdeksi avaintekijäksi tulevaisuudessa hän näkee roolin kasvattamisen paikallisseurakunnissa, joissa kirkon eturintamatyö arkisin tehdään.

Seurakunnissa kohdataan päivittäin ihmisten kysymykset ja murheet

”Seurakunnissa kohdataan päivittäin ihmisten kysymykset ja murheet, siellä heidän kanssaan itketään ja iloitaan, siellä heitä tuetaan.”
Luoma haluaakin korostaa paikallisseurakuntien suurta roolia.

”Seurakuntien tekemä suuri työ ei ole riittävän tunnettua, ja siinä mielestäni kirkolla on suuri ja tärkeä työ edessä. Toiveeni on, että kirkko löytää yhä uudestaan ajankohtaisen ja houkuttelevan tavan elää ihmisten keskellä, ihmisten kirkkona, jolla on merkityksellinen sanoma rakastavasta Jumalasta. Siihen meidän pitää mielestäni jatkossa panostaa.”