Eikö meille mikään riitä?

Kahta minä sinulta pyydän –
niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä:
pidä minusta kaukana vilppi ja valhe,
älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan.
Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.
Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan
ja kysyä mielessäni: ”Mikä on Herra?”
Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa
ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan.

Sananl. 30:7–9

Olen jo pitkään ajatellut, että minulle ja meille tavallinen riittää. Tunnen silti usein sisimmässäni vetoa enempään, että pitäisi kuitenkin saada aina vaan lisää. Ehkä se on ajan henki tai jokin yleinen paine, että pitäisi tavoitella aina jotain seuraavaa: hienompaa taloa, arvostetumpaa työtä, tyylikkäämpiä vaatteita, hoikempaa vartaloa, ylempää tutkintoa. Pitäisi tehdä enemmän, yrittää enemmän, pitäisi ja pitäisi. Aina jotain enemmän ja parempaa. Saako vähempään tyytyä?

Sananlaskujen iäinen viisaus tuo mieleeni isovanhempieni ja vanhempieni opit. Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Ei ole hyvä, jos ei ole mitään, mutta liika on liikaa. Tasapainoisimman elämän saa se, jolla on juuri sopivasti. Mutta mihin tätä verrata? Minullahan on aivan överisti ja yllin kyllin kaikkea maailman hädän ja köyhyyden mittakaavassa! Saatanko siksi kieltää Jumalani? Vaikka kuitenkin käännyn Hänen puoleensa, kun pelkään menettäväni tämän kaiken. Enkä nyt tarkoita rahaa, vaan tätä koko elämää, jota saan elää juuri tällaisena rakkaimpieni kanssa.

Kaikki on Jumalan lahjaa.

Haluan pitää tämän täydellisen ja silti ihanan tavallisen yltäkylläisen elämämme. Silti tiedän, että en voi tätä onneani rahalla ostaa enkä sen säilymistä varmistaa. Kaikki on Jumalan lahjaa. Päivän psalmin 49 sanoin ”Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäksi maksamatta.”

Kirjoittaja on Männistön seurakunnan kirkkoherra