Hengen velttous on helpoin perussynti – ja se asuu meissä kaikissa

Miksi syötän jatkuvasti päähäni informaatiota? Luen, kuuntelen tai katselen liikkuvaa kuvaa. Koska en kestä hiljaisuutta enkä jaksa ajatella itse. Niinpä pidän aivoni aktiivisena keinotekoisesti, pommittamalla ulkoista ärsykevirtaa.

Vanha kristillinen termi hengen velttous kuvaa tätä osuvasti. Se on yksi seitsemästä pääsynnistä. Veltto mieli tai henki ei jaksa ihmetellä, iloita ja löytää itse. Se vain olla köllöttää tylsänä ja kyllästyneenä.

Tosin nykyään tylsyyteen löytyy loistava lääke. Viihde. Avaan ruudun tai menen jonnekin, jossa minua viihdytetään. Hengen velttous ei parane, mutta oireet häviävät ja tauti jää diagnostisoimatta.

Tyhjäkäynti tylsyttää mielen

Varhaiskeskiajalla hengen velttouden ja ruumiin laiskuuden välille tehtiin selvä ero. Sananlaskujen kirjan mukaan sydän on elämän lähde (San. 4:23), joten kehon laiskuus johtuu veltosta hengestä. Veltto ei näe velvollisuuksiaan, jolloin vedet jäävät kantamatta ja halot hakkaamatta.

Tässä on vinha perä. Sohvalle jumittuva ei piiskaa takapuoltaan, vaan mieltään. Sisu kun asuu sydämessä, ei lihaksissa.

Sisu asuu sydämessä, ei lihaksissa.

Hengen velttoutta tarkoittava latinan kielen sana acedia merkitsee kirjaimellisesti välinpitämättömyyttä. Veltto ei välitä. Yhdentekevää. Antaa olla.

Depressiosta ei ole kyse. Se on aivan eri asia, vaikka näyttääkin joskus samanlaiselta. Masennus on sairaus, joka tulee ihmiseen hänen ulkopuoleltaan. Siksi hän ei pysty itse nostamaan itseään alakulon suosta. Masentuneelta on polttoaine loppunut, niin että moottori ei enää käy.

Veltostuneella hengellä taas tankki voi olla täynnä, mutta hän vain putputtaa tyhjäkäyntiä. Tai käyttää aikansa tylsistävään turhuuteen tietäen, että voisi toimia fiksumminkin. Siksi hengen velttoudesta kuuluukin tuntea huonoa omaatuntoa, siitä kun voi tehdä parannuksen.

Veltto henki menee sieltä, mistä aita on matalin

Veltto henki alittaa riman ja etsii helpoimman tien eteenpäin.

Se saarnaa populistipoliitikon mustavalkoisessa retoriikassa ja hänen kannattajansa paranoidisessa maailmankuvassa. Se kierrättää ikisamaa höttöä poppareiden biiseissä. Se hoitaa suuria ongelmia julkkisterapeuttien ”sinä riität” ja ”tavallinen on hienoa” -kliseillä. Se lopettaa kyselevän keskustelun etsimällä nopean vastauksen googlesta.

Melkein jokaisella työpaikalla näkee sammuneita tähtiä. Nuorena henki paloi, mutta nyt lintsaillaan eläkettä odottaen. Nuoremmat tehkööt työt ja viekööt maailmaa eteenpäin. Samalla kuitenkin itse jarrutellaan muutoksia.

Melkein jokaisella työpaikalla näkee sammuneita tähtiä.

Itsetarkoituksellinen kriittisyys syntyy joskus veltosta hengestä. Uudet ideat torjutaan älykkyyden tai varovaisuuden nimissä, mutta perimmäinen motiivi on laiskuus. Vanha on helpompaa.

Hengen velttouden kääntöpuoli onkin hengen jäykkyys. Ei mitään uutta.  Isovanhempien kannat ja käytännöt toimivat edelleen, niillä mennään.

Kirkon pitäisi uudistua – mutta ei liikaa

Velttouden henki puhaltaa mielellään myös kirkkoon. Siksi jo apostoli Paavali muistutti: ”Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli.” (Room. 12:11).

Erityisesti kirkossa velttous liittoutuu jäykkyyden kanssa. Uusien avausten tarve nähdään kyllä, mutta ne jumittuvat sääntöihin ja perinteisiin. Tässä kohdassa vahvuudesta voi tulla heikkous.

Toisaalta kristinuskoon kuuluu tradition säilyttämisen idea. Apostolien saama evankeliumi välitetään sellaisenaan eteenpäin. Toisaalta sitä on tulkittava, sovellettava ja syvennettävä. Aina samoilla sanoilla ilmaistu usko muuttuu tyhjäksi hokemaksi.

Kirkon pitää innostua uudesta, mutta ei liikaa. Oikean tasapainon löytymiseen tarvitaan Pyhää Henkeä.

Uskoonkin on helppo väsähtää

Kristityllä on aivan erityinen syy väsähtää uskoonsa. Usko kun ei useinkaan näy eikä tunnu missään. Miten jaksan kunnioittaa Jumalaa, joka ei anna selviä merkkejä itsestään? Miten kiitän Luojaa siunauksistani, kun kaikki on niin arkisen tavallista?

Lisäksi tuntuu, että uskosta puhutaan aina samat asiat. Samat pointit toistuvat pyhästä toiseen. Tämä ei johdu vain julistuksen pinnallisuudesta ja kepeydestä, vaan siitä että kristinuskon perusasia vaan pysyy samana. Toistoa on mahdotonta välttää.

Samat pointit toistuvat pyhästä toiseen.

Siksi on vaara kyllästyä. Taas tätä samaa. Paavalikin tunnisti tämän. Hän kun totesi eräässä kirjeessään, että ”minä en kyllästy kirjoittamaan teille yhä uudestaan samoista asioista” (Fil. 3:1). Ehkä hän tiesi joidenkin väsyneen tutun kammen pyörittämiseen.

Yksi uskonkyllästymisen oire on, että asenne muuttuu vaativaksi. Minä en enää itse aktiivisesti toimi Jumalani edessä, vaan odotan jonkun muun tekevän sen puolestani. Istahdan kirkon penkkiin kädet ristissä ja käsken: viihdyttäkää minua. Pitäkää mielenkiintoni yllä. Antakaa valmista.

Mutta tällä otteella haaviin ei jää mitään, paitsi halu arvostella. Tylsät puheet, väärät virret ja kuivaa pullaa.

Anna hiljaisuuden täyttää mielesi

Jokaisessa asuu hengen velttous. Se kun on seitsemästä pääsynnistä helpoin.

Muut synnit vaativat aktiivista toimintaa. On ryhdyttävä ylpeilemään, kadehtimaan, vihaamaan, hekumoimaan, ahnehtimaan tai mässäilemään. Mutta velttous tulee itsestään. Riittää kun ei tee mitään.

Mitä sitten tehdä, jos huomaan sisäisen saamattomuuden kalvavan minua? Tähän ei ole nopeaa ratkaisua. Mutta kristillinen hiljentymisen perinne kertoo, mistä kannattaa aloittaa. Vähennä, hidasta ja hiljennä.

Mieli ei nimittäin ole koskaan täysin toimeton. Veltto henki vain täyttää itsensä sellaisella, joka veltostuttaa sitä entisestään. Älä suostu tähän. Älä avaa telkkaria, selaa iltapäivälehden sivustoja tai katsele kissavideoita.

Hyväksy tylsyys.

Mutta älä heti avaa kirjaakaan. Tai yritä ajatella. Istu vain paikallasi. Tai lähde vaikka kävelylle. Anna hiljaisuuden täyttää mielesi. Ja hyväksy tylsyys.

Vasta kun mieli on vapautunut uuvuttavista siteistä, se jaksaa kääntyä siihen mikä innoittaa sitä. Tässä uuden heräämisen vaiheessa mieltä täytyy sitten ohjata oikeaan suuntaan. Ruokkia sellaisella, mikä oikeasti ravitsee ja vahvistaa.

Luovuus löytyy sängyn pohjalta

Erään isän ohje pätee myös hengen velttoutta potevalle. ”Isi mulla on tylsää”, yhdeksänvuotias sanoi. ”Mene sitten sängylle makaamaan, äläkä tee mitään”, isä neuvoi.

Lapsi teki työtä käskettyä. Siinä pötköttäessä ajatus riensi sinne tänne syntyihin syviin. Kohta lapsi keksi: Minä piirrän lohikäärmeen. Mutta sitä varten täytyy selvittää, miltä se näyttää. Niin lapsi ryhtyi luovaan työhön ja tiedonhakuun.

Liike lähti levosta, ei pakosta.