Koira on ollut merkittävä kristillisen taiteen symboli

Ne mainitaan kodin vahtikoirina, paimenkoirina, metsästyskoirina, mutta myös pelottavina villikoiralaumoina. Koirien sanotaan myös olevan epäpuhtaita, sillä viitataan siihen, että koirat eivät ole sopivia ihmisen ravinnoksi. Köyhän ja sairaan Lasaruksen kertomuksessa kerrotaan (Luukas 16), kuinka koirat nuolivat hänen paiseitaan rikkaan miehen ovella.

Koirista on moneksi jo Raamatussa: hyväksi ja pahaksi; avuksi ja pelottavaksi. Kristillisen taiteen syntyessä, 300-luvulla, varhaiset kirkkoisät kehittävät kuvateologiassaan symbolien kieltä. Heidän mielestään kaikki, mitä Jumala on maan päälle luonut, siis koiratkin, ovat symboleita, joilla Jumala kertoo meille jotain itsestään. Kirkkoisien mukaan tarkkailemalla maailman ilmiöitä, vaikkapa juuri koiria ja niiden käyttäytymistä voimme ymmärtää, mitä Jumala niillä haluaa meille sanoa.

Koirasta tuli jo varhain merkittävä kristillisen taiteen symboli.

Koirapäisiin pyhimyksiin suhtauduttiin sekä itäisissä että läntisissä kristillisissä traditioissa ristiriitaisesti

Koirapäisiä pyhimyksiä on tavattu sekä itäisen että läntisen kirkkotaiteen piirissä. Kuvaavaa suhtautumisessa koiraan on, että molemmissa kristillisissä traditioissa on ollut jopa koirapäinen pyhimys ja molemmissa sen kuvaaminen ja kultti myös kiellettiin.

Ortodoksisen kirkon koirapäinen pyhimys oli myös ihmisenä kuvattu Pyhä Kristoforos. Hän oli 200-luvulla elänyt marttyyri. Ikoneissa hänet kuvattiin monesti koirapäisenä, kunnes sellaiset esitykset kiellettiin ankarasti 1700-luvulla. Selityksiä koirapäisyydelle on vanhastaan ollut muutamia. Yhden mukaan Kristoforos olisi kärsinyt liikakarvaisuudesta ja hänen kasvonsa olisivat olleet kokonaan karvan peitossa. Toisen selityksen mukaan hän olisi kuulunut koirapäisten epäsikiöiden heimoon, joita uskottiin elävän jossain päin maailmaa läpi keskiajan.

Selityksiä koirapäisyydelle on vanhastaan ollut muutamia.

Suurin osa näistä ikoneista tuhottiin kiellon myötä, mutta ei sentään kaikkia. Joitain koirapäisiä Kristoforos-ikoneita on yhä olemassa.

Katolisen kirkon koirapyhimys ei ollut vain koirapäinen, vaan ihan kokonainen koira. Pyhä Guinefort oli 1200-luvulla elänyt vinttikoira Lyonin läheltä, Ranskasta. Guinefortin kerrotan olleen isäntänsä uskollinen linnanvartija ja eläneen isäntänsä sekä tämän pienen poikavauvan kanssa. Eräänä päivänä palatessaan poikansa huoneeseen isä näki poikansa hävinneen kehdosta ja koiran olevan veren peitossa. Yhtään epäröimättä isäntä tappoi koiransa, luullen koiran tappaneen hänen poikansa. Hetimmiten hän kuitenkin kuuli poikansa itkevän toisaalla. Koira oli nostanut pojan turvaan kehdosta ja koirassa oleva veri oli käärmeen, jonka koira oli tappanut suojellessaan vauvaa. Katuvana isäntä hautasi koiransa ja laittoi haudalle hienon kivipaaden. Pian lähiseudun asukkaat alkoivat tuoda koiran haudalle lahjoja kiitokseksi siitä, kuinka koira oli suojellut heitäkin vielä kuolemansa jälkeenkin.

Guinefortin haudalle muodostui pyhimyskultti. Siellä kävi säännöllisesti pyhiinvaeltajia siitä huolimatta, että katolinen kirkko vuosisatojen ajan paheksui kulttia. Lopulta katolinen kirkko 1930-luvulla kielsi ankarasti pyhiinvaelluksen koiran haudalle.

Pyhästä Guinefortista löytyy paljon esityksiä taiteessa.

Monet pyhimykset kuvattiin koiran kanssa

Koirista saattaa tunnistaa muutamia pyhimyksiä. Näissä kuvissa koira toimii jumalallisen avun ja varjeluksen välikappaleena. Kuuluisin pyhimys, joka esitetään koiran kera, on Pyhä Rocchus. Montpellieristä kotoisin ollut pyhiinvaeltaja 1300-luvulta sai ruton auttaessaan ruttosairaita. Hän päätti vetäytyä luolaan kuolemaan. Toisin kävi, Jumala lähetti hänelle koiran tuomaan leipää joka päivä, kunnes Rocchus parani. Rocchus ei toki ole ainut pyhimys, joka tavataan kuvata koiran kera. Katolisessa kirkossa on lukemattomia pyhimyksiä, joiden kuvalliseen symboliikkaan kuuluu koira. Esimerkiksi Pyhän Dominicuksen, dominikaanisen luostarisäännöstön perustajan, koira on yleensä mustavalkoinen, kuten on dominikaanien asukin. Sen lisäksi Dominicuksen koira kantaa suussaan soihtua tai kynttilää. Se kuvaa Jumalan valoa, jota dominikaanisen järjestön veljet ajattelevat tuovansa maailmaan levittäessään evankeliumia. Dominikaanit mielellään olivat muutoinkin domini cani eli Jumalan koiria, uskollisia Jumalan seuraajia.

Kissaa ei ole mainittu Raamatussa kertaakaan.

Katolisessa kirkkotaiteessa pääsääntöisesti koira on positiivinen symboli, joka kuvaa uskollisuutta ja uskovaa ihmistä. Positiivinen symboli se on myös silloin, kun taiteessa kuvataan parivaljakkona kissaa ja koiraa. Silloin koira edustaa hyvää ja uskoa, kissa, jota ei ole muuten mainittu Raamatussa kertaakaan, vuorostaan edustaa pahaa ja paholaista.

Kristillisessä taiteessa koira voi merkitä joko puhdasta uskoa tai synnillistä elämää

Seitsemän kuolemansyntiä on usein kuvattu aihe taiteemme historiassa. Jokainen kuolemansynneistä: viha, laiskuus, ylensyönti, ahneus, himo, ylpeys ja kateus saivat oman symbolinsa taiteessa. Kateuden symboliksi vakiintui kaksi koiraa, jotka tappelevat luusta. Kaikille, jotka ovat nähneet koiria luidensa kanssa, kuva on hyvin todellinen. Kilteimmästäkin koirasta tulee ärhäkkä, kun toinen koira uhkaa sen luuta.

Reformoidun taiteen syntyessä lähes kaikki kristilliset symbolit jatkavat elämäänsä entiseen tapaansa, vaikka pyhimysten kuvia ei protestanttien kuvissa maalattukaan. Koirasymboli sen sijaan muuttaa merkitystään. Reformoitujen ja protestanttikirkkojen suhde koiraan on taiteessa toisenlainen ja traditiosta poikkeava. Koiraa pidettiin likaisena ja ehdottoman negatiivisena symbolina. Etenkin vuoteella lepäävät koirat kertovat vaikkapa kuvassa esiintyvän naisen olevan prostituoidun. Koiria huonon, paheellisen ja likaisen elämän symbolina käytettiin usein esimerkiksi flaamilaisen taiteen kulta-ajan moraalikuvissa.

Kateuden symboliksi vakiintui kaksi koiraa

Kuten aina taiteessa, tärkeää onkin katsoa, mihin traditioon ja yhteyteen kyseinen koiraa esittävä maalaus kuuluu. Vain siten taiteen katselija voi päätellä onko koira merkitsemässä hyvää vaiko pahaa: puhdasta uskoa vai synnillistä elämää. 

Ensimmäiset kirkonmiehet, jota ottivat kantaa koirien ja yleensäkin eläinten suojeluun olivat fransiskaanijärjestön perustaja Pyhä Franciscus Assisilainen ja fransiskaani Pyhä Antonius Padovalainen. Heidät saatetaan toisinaan esittää koirien kera. Koirien kannalta merkittävämpää ehkä kuitenkin on, että monin paikoin katolista maailmaa Franciscukselle ja Antoniukselle omistettuihin kirkkoihin voi heidän pyhimyspäivinään viedä oman koiransa siunattavaksi.