Kun menestystarina päättyy epäonnistumiseen, jokin meissä ilahtuu

Tätä tarkoittaa sanonta huipulla tuulee. Sieltä putoamista odotetaan. Joskus pahansuopa odotus saa käyttövoimansa kateudesta. On vaikea hyväksyä vertaisensa menestystä.

Ilmiö on tuttu arkisemmasta yhteydestä. Tuttu lähettää onnea hehkuvan hääkuvansa. ”Ei se ruusunpunainen autuus kauaa kestä, arkiharmaus iskee aivan kohta”, kommentoi kateus saman tien. Kun joku kertoo innoissaan päässeensä unelmatyöpaikkaan, lähipiiri kuulee jo luurankojen kolinat kaapeissa. Kyllä se totuus vielä paljastuu.

Ehkä tästä syystä Eino Leino runoili, että ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön, kell’ aarre on, se aarteen peittäköön”. Ei kannata näyttää omaa menestystä, niin ei herätä kateutta. Vaatimattomuus kaunistaa.

Valtavin putoamistarina löytyy Saatanan kohtalosta

Kulttuurimme tuntee suuria huipulta putoamisen kertomuksia niin fiktiosta kuin tosimaailmasta. Huippupoliisi sekaantuu rikoksiin, korkea virkamies kavalluksiin ja uskonnollinen johtaja luvattomiin seksisuhteisiin.

Mittasuhteiltaan valtavin putoamistarina löytyy Saatanan kohtalosta. Klassisen version mukaan hän oli alun perin korkein enkeli, Lusifer, valon kantaja, jonka kuului loistaa Jumalan valoa muille enkeleille ja koko luomakunnalle. Vain Jumalan Poika hallitsi häntä korkeammalla.

Enkelinen kauneus rapistui saatanalliseksi rumuudeksi.

Kun hän ylpeydessään irtisanoutui Jumalasta, hän tuhoutui monella tavalla. Hänet karkotettiin taivaasta. Enkelinen kauneus rapistui saatanalliseksi rumuudeksi. Jumalainen viisaus vinoutui kieroksi pahantahtoisuudeksi. Korkea valta vaihtui vankeuteen manalassa.

Silti hän vei mukanaan suuren joukon enkeleitä, houkutteli ihmiskunnan syntiinlankeemukseen ja teki suunnatonta vahinkoa luomakunnallekin. Näin siis perinteinen kertomus Saatanasta.

Kun kaikkein korkein putoaa, sen vaikutus tuntuu kaikkialla.

Yhden epäonnistuminen on toisen viihdeuutinen

Harva selviää elämästä täysin ehjin nahoin. Jokaista satutetaan jollakin tavalla ja joitakin rusikoidaan oikein rautanyrkillä. Aina kyse ei ole vain kohtalon oikusta, vaan omilla virheratkaisuilla on myös osuutensa.

Ehkä siksi suuret elämän kolhut nostavat esiin myös häpeää. Minä mokasin. Muut näkevät sen. Ja he ilkkuvat minulle.

Julkisten ihmisten täytyy kasvattaa paksu nahka jo etukäteen.

Puristus on erityisen kipeää, jos harha-askel tapahtuu julkisuudessa tai muuten julkiselle henkilölle. Silloin siitä eivät juorua vain tuttavat, vaan se päätyy lehtien palstalle ventovieraidenkin taivasteltavaksi. Siinä vaiheessa, kun sinua lynkataan somessa julkisesti, et pysty enää puolustautumaan millään tavalla. Alkuperäisen kömmähdyksen vahinko kasvaa moninkertaiseksi.

Julkisten ihmisten täytyy kasvattaa paksu nahka jo etukäteen. Kritiikkiä tulee joka tapauksessa aina, ja silloin kun siihen on kunnolla aihetta, se on erityisen ankaraa.

Valtakunnan tähden epäonnistumisesta tulee väkisinkin monelle suurta viihdettä. Tiedotusvälineet seuraavat kohua ja kolumnistit arvioivat tapahtumien kulkua. Myrskyn keskelle joutuneen jokaista sanaa tulkitaan suuntaan ja toiseen. Vaikka jälkeenpäin hänen ”rikkeensä” osoittautuisikin lievemmäksi kuin mitä alun perin kohuttiin, hän on joka tapauksessa saanut pysyvän leiman otsaansa.

Ruokitko juorua vai katkaisetko sen?

”Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi”, kuuluu kahdeksas käsky. Se kuullaan usein valehtelun ja juoruilun kieltona, ja sitäkin se on. Käskyn tarkoitus on suojella toisen mainetta ja kunniaa. Niiden menettäminen on raskas isku, jonka vaikutus voi tuntua koko elämän ajan. Pilkkasanat koulun pihalla saatetaan muistaa vielä vanhana.

Käsky toimii myös peilinä, jonka kautta voi tutkistella omaa sielua. Kun kuulen toisen ”lankeemuksesta”, miten suhtaudun siihen? Tulkitsenko sen objektiivisesti, vai suurentelenko tapahtuneen paheksuttavuutta? Herääkö minussa vahingonilo vai myötätunto? Otanko sen esiin tuttavieni kanssa, koska se on niin herkullinen puheenaihe?

Tähän yhteyteen kuuluu myös vanha sanonta ”älä lyö lyötyä”. Jos toinen on kärsinyt rangaistuksensa ja sovittanut tekonsa, sitä ei kuulu enää muistella. Sekin on väärän todistuksen antamista lähimmäisestä. Siinä toinen sidotaan johonkin sellaiseen, jota hän ei enää ole.

Kerran kiinni jäänyttä epäillään aina.

Erään teorian mukaan anteeksiantaminen ei ole ihmiselle luontaista. Aivomme muistavat pahan ja vielä suurentelevatkin sitä. Se kun suojelee meitä. Mitä herkemmin ihminen näkee uhkia, sitä varovaisempi hän on ja sitä nopeammin hän pinkaisee pakoon. Tällainen savanni-intuitio ohjaa meitä myös digitaaliajalla. Nopeita kohu-uutisia klikataan mieluusti ja luotettavankin hahmon kaappiin kuvitellaan luuranko.

Niinpä kerran kiinni jäänyttä epäillään aina. Aika ei haalista mainetahraa.

Jeesus nousi tätä maailmanlakia vastaan. Hän aterioi rötösherrojen ja muiden syntisten kanssa, koska uskoi elämänmuutokseen. Anteeksiantamisen kokemus voi parantaa ihmistä niin, ettei hän enää palaa vanhaan. Tähän Jeesuksen seuraajienkin tulee uskoa.

Taivas ei unohda omiaan edes näiden epäonnistuttua

Jeesuksen lupaus uudesta mahdollisuudesta herättikin aluksi suurta innostusta. Olisiko tämä se Messias, joka tuo viimein rauhan ja oikeudenmukaisuuden maahan ja maailmaan? Kun hän ratsasti aasilla Jerusalemiin pääsiäisjuhlille, monet uskoivat suuren käänteen olevan edessä.

Mutta toisin kävi. Jeesuksen suosio vaihtui saman tien syytökseen. ”Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse.” Hetki sitten ylistetty Jumalan mies tuomittiin häpeälliseen kuolemaan.

Jeesuksen suosio vaihtui saman tien syytökseen.

Näin syntyi kaikkein tunnetuin Messiaan nousu ja tuho -tarina.

Tosin Jeesuksen tie ei päättynyt synkkään hautaan. Hänen sanomansa uudesta mahdollisuudesta oli niin totta, että se koski häntä itseään konkreettisesti. Jumala herätti hänet kuolleista. Siksi hän jätti perinnökseen toivon uskonnon.

Mikään epäonnistuminen ei ole niin suurta, että taivas unohtaisi omansa.