Kun usko ja ymmärrys täydentävät toisiaan

Teologisesti oppinutta, mutta yleistajuista, ajan aatteita, ilmiöitä ja henkeä kriittisesti analysoivaa kirjallisuutta ilmestyy harvakseltaan. Jari Jolkkosen uutuusteos Ymmärrystä etsivä usko (Väyläkirjat) kuuluu oivaan joukkoon.

Piispa pyrkii vastaamaan kirkolle heitettyihin haasteisiin, joita esimerkiksi ilmastonmuutos ja -ahdistus, uskon ja tieteen kompleksinen suhde sekä kärjistynyt keskustelukulttuuri tuottavat.

Jolkkonen jakaa Anselm Canterburylaisen (1033—1109) käsityksen uskon ja ymmärryksen toisiaan täydentävästä kumppanuudesta. Piispa ei kannata fundamentalistista tai irrationaalista ”sokeaa uskoa”. Kristitty ei ”lampsi laput silmillä” eikä käperry ylimielisesti uskoonsa, saati sulkeudu pelokkaasti ghettoon.

Voimat kannattaa yhdistää

Tehtävämme on käyttää tervettä järkeä, kun etsimme yhä syvempää kokonaiskäsitystä elämästä, ihmisestä ja Jumalasta. Kuuntelemme sekä Jumalan ilmoitusta että aikamme parhainta tieteellistä tietoa.

Kirkon ja kristinuskon puolustaminen ei merkitse muiden tahojen vastustamista. Jolkkonen kirjoittaa rakentavasti, että erilaisten auttamistyötä tekevien toimijoiden kannattaa yhdistää voimansa, olivat ne uskovia, agnostikkoja tai ei-uskovia.

Kristinuskon puolustaminen ei merkitse muiden tahojen vastustamista.

”Kuka tahansa hyvän tahdon ihminen haluaa eläytyä kärsivän osaan ja auttaa heikompiosaisia, hänen kanssaan kannattaa pyrkiä liittoutumaan.”

Piispa ymmärtää tehtäväkseen tukea eri poliittisia aatteita ja katsomuksia edustavia ihmisiä tekemään yhteistyötä rauhan, oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden hyväksi. Hän toivoo, että voisi auttaa kiisteleviä osapuolia näkemään yhdistäviä asioita. Ennakkoluulojen sijasta tarvitsemme luottamusta, halua tulkita toista osapuolta suopeasti.

Kirkon kuuma peruna

Jolkkonen sivuaa myös kirkon kuuminta perunaa: avioliittokeskustelua. Hän kertoo kasvaneensa jo opintojensa lopussa ulos konservatiivi- ja liberaalileireistä. Tätä taustaa vasten käy ymmärrettävämmäksi, miksi piispa näyttää jääneen etsimään ymmärrystä asiasta jonnekin leirien väliin.

Jolkkonen puhuu paineesta siihen, että ihmisoikeuksiin vetoamalla pyritään suitsimaan uskonyhteisöjen omaa opetusta ja seksuaalietiikkaa. Niihin kohdistetaan syrjintäväitteitä vihkimiskäytäntöjensä vuoksi.

Uskontoa ei tule eliminoida julkisesta tilasta.

Näin tapahtuneekin, ellei avioliittoasiassa edetä. Tällöin tullee elintilaa taistelevien ateistien propagoimalle asenteelle, josta Jolkkonen aiheellisesti varoittaa: Pois Suvivirret ja sotilasvalat! Oma oikeus olla osallistumatta uskonnonharjoittamiseen halutaan laajentaa kaikkia koskeviksi kielloiksi. Piispa vastaa terävästi, ettei uskontoa tule eliminoida julkisesta tilasta Neuvostoliiton tai Pohjois-Korean tapaan.

Uskon älyllisille puolustajille on ajassamme tarvetta, ja tässä pyrinnössä Jari Jolkkonen on eturivin teologejamme.