Kuolevan viimeiset sanat ovat kautta aikojen herättäneet kiinnostusta

Tätä tapaamista muistellaan sitten jälkeenpäin. Mitä sanoimme silloin? Minkälaisen jäljen jätimme toisiimme? Mahtoiko edesmennyt tietää, miten tärkeä hän oli minulle? Sitä kun ei tullut koskaan sanottua kunnolla. Oletin vain, että hän tietää sen. Olimmehan ystäviä.

On tärkeää kiittää läheistä ajoissa

Toisen viimeiset sanat saattavat jäädä pyörimään mielessä. ”No hei nyt sitten.” tai ”Voi hyvin.” Ne melkein kuulee, kun niitä pysähtyy muistelemaan. Joskus ne kertovat kuoleman äkillisyydestä. ”Vien petivaatteet pyykkiin”, Matti Nykäsen kerrotaan sanoneen, ja sitten haimatulehdus lyyhisti hänet kylpyhuoneen lattialle.

Sairasvuoteella kohdatessa tajutaan edessä olevan ajan rajallisuus. Joskus tiedetään, että nyt olemme jättämässä jäähyväisiä. Sanoja on silloin vaikea löytää. Ehkä muistellaan yhteisiä vaiheita ja todetaan sitten: Kiitos kaikesta, oli meillä paljon hyvää.

Sairasvuoteella kohdatessa tajutaan edessä olevan ajan rajallisuus.

Puolisoa hyvästellessä kiittäminenkin tuntuu liian vähältä. Mitä elämänkumppanille voi sanoa viimeisen portin edessä? Miten vuosikymmenten mittaisen yhteisen matkan voi päättää? Ei siihen mitkään sanat riitä. Eikä kosketuskaan.

Joka tapauksessa on tärkeää kiittää toista ajoissa. Kun vakava sairaus on edennyt pitkälle, toisella ei ole enää voimia puhella. Monen sairaalapapin kokemus vahvistaa tämän. Siinä vaiheessa, kun ollaan tosi huonossa kunnossa, ajatus ei enää kulje. Kaikki voimat menee omaan olemiseen. Läheisiä ei jaksa hyvästellä kunnolla, voi vain hennosti puristaa kädestä.

Mieli kirkastuu elämän viimeisillä hetkillä

Edesmenneen viimeiset sanat ovat aina herättäneet suurta kiinnostusta. Ikään kuin niihin tiivistyisi jotakin olennaista elämästä.

Antiikin aikana uskottiin, että viimeisellä hetkellä mieli kirkastuu hetkeksi. Kun ruumiin ote sielusta on herpoamassa, ihminen näkee verhon läpi tulevaan maailmaan. Niinpä hän saattaa sanoa jotakin syvällistä tai arvoituksellista.

Esimerkiksi myrkkymaljan juonut kuolemaan tuomittu Sokrates muistutti ystäviään, että heidän tulee uhrata Asklepiokselle kukko. Filosofi näet halusi kiittää lääketieteen jumalaa myrkystä, jolla hänen sielunsa vapautetaan ruumiin vankilasta. Nyt hän astuisi vihdoin taivaan maailmaan, jossa hän näkisi kirkkaasti sen, mitä hän vain hapuilemalla tavoitti tässä ajassa.

Ajatus selkeytyy ja puhekyky palaa.

Tämä mielikuva on ohjannut ajatuksia kuolinhetkestä pitkälle uuteen aikaan saakka. Kun portti tulevaan maailmaan alkaa raottua, poisnukkuva näkee sinne hetken ajan. Tätä uskomusta vahvisti se nykyäänkin tunnistettu ilmiö, että joskus hieman ennen viimeisiä vaiheita ihmisen voimat palautuvat hetkeksi. Ajatus selkeytyy ja puhekyky palaa niin, että saattoväki hämmästyy. Ehkä rajan takaa virtaa häneen tulevan maailman elämää.

Viimeisissä hetkissä on nähty ylimaallisia merkityksiä

Tuon hetkellisen voimaantumisen takia viimeisten hetkien tapahtumissa on nähty ylimaallisia merkityksiä. Ja etenkin aivan viimeisissä sanoissa.

Tämä luonnollisesti vaikutti siihen, miten kuolinvuoteen vaiheita muistettiin jälkeenpäin. Usein johonkin yksityiskohtaan sijoitettiin erityistä merkitystä. Astian kaatuminen tai koiran haukahtaminen kertoi kuolonenkelin tulleen jo lähelle.

Erityisesti tärkeiden ihmisten lähtökertomusta väritettiin anteliaalla pensselillä. Viimeisiin sanoihin tiivistettiin jotakin olennaista hänen elämäntyöstään. Kirjailijat huomioivat tämän kuvatessaan suurten nimien lähtöä tästä ajasta. Jo Raamatun teksteistä löytyy kuolinvuoteen kohtaukseksi kutsuttu kirjallisuudenlaji. Esimerkiksi patriarkka Jaakob siunaa kaksitoista poikaansa, antaa ohjeet hautaamistaan varten ja käy sitten vuoteeseen kuolemaan. Kunkin pojan monisanaisessa siunauksessa nähtiin ennustuksia heidän tulevan sukunsa vaiheista.

Ihminen ei lähde täältä yksin

Jeesus Nasaretilainen muistettiin suurena opettajana ja ihmeiden tekijänä, joten evankeliumien laatijat harkitsivat tarkoin, mitä he ilmoittaisivat hänen viimeisiksi sanoikseen. Niinpä meille on tallentunut niistä peräti kolme erilaista versiota.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus kuvataan taivaallisena olentona, jota tämän maailman koettelemukset eivät juuri ravistele. Se näkyy hänen viimeisissä sanoissaankin. ”Se on täytetty”, Jeesus sanoi, kallisti päänsä ja antoi henkensä. Häntä ei siis surmattu, vaan hän antoi itse oman henkensä. Muut evankeliumit kuvaavat hänet inhimillisempänä hahmona.

”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni”, lausuu Luukkaan Jeesus henkäistessään viimeisen kerran. Tässä näkyy Jeesuksen luottamus taivaalliseen Isäänsä. Hän tietää, kenen syliin hän tulee jäämään.

Jeesus ei silti kuole vain oman uskonsa varassa. Hänen viimeiset sanansa ovat sitaatti eräästä psalmista. Tällä Luukas kertoo, että Jeesus nojasi kuollessaan Jumalan ihmisten yhteiseen uskoon. Hän lausui saman rukouksen, minkä lukemattomat muut.

Enkelit ja edesmenneet ojentavat kuolevalle kätensä.

Tässä tulee ilmaistua kristillinen ikitotuus. Ihminen ei ole yksin viimeisellä hetkellä. Rajan takaa tullaan häntä vastaan. Enkelit ja edesmenneet ojentavat hänelle kätensä. Me saattelevat emme näe sitä, mutta poislähtevä tietää sen.

Monta kertaa raportoidut lähellä kuolemaa kokemukset (NDE) tukevat tätä uskoa. Kuoleva kokee kulkevansa jonkinlaisen pimeän putken läpi kohti kirkasta valoa, jossa hän kohtaa itselleen tai uskonperinteelleen tärkeitä henkilöitä. Mutta sitten matka keskeytyy, hän palaa kehoonsa ja ehkä havahtuu siihen, kun häntä elvytetään.

Syystäkin kuolemaa kutsutaan viimeiseksi portiksi. Se on suljettu meiltä eläviltä, mutta kerran se avautuu. Ja se johtaa jonnekin, kuten portit tekevät. Viimeisen portin takaa avautuu uusi piha, uusi talo, uusi maailma. Kuolema ei siis ole loppu, vaan uuden alku.

Joskus kuolema valitsee väärin

”Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Nämä olivat Markuksen ja Matteuksen evankeliumien mukaan Jeesuksen viimeiset sanat. Jälleen siteerataan psalmia, tällä kertaa erästä valituspsalmia.

Tältäkin kuoleman edessä tuntuu. Elämä pettää ja hylkää. Jään yksin. Suru pistää erityisen kipeästi, jos elämä päättyy aivan liian aikaisin. On vaikea hyväksyä, että nuorena nukkunut ei saanut kokea sitä, mitä me muutkin.

Lapsensa menettäneet vanhemmat saattavat sanoa, että kuolema erehtyi sukupolvesta. Olisi ollut meidän vuoromme, ei lapsemme.

Myös masentunut voi kokea Jumalan hylänneen hänet. Kaikesta on kadonnut toivo ja merkitys. Mikään ei tunnu miltään. Elämän voima on imetty minusta pois. Jäljellä on vain ihmisen haamu.

Jumalan sallimuksia on toisinaan mahdotonta ymmärtää.

Näinkin Jeesuksen siteeraamassa psalmissa valitetaan: ”Mutta minä olen maan mato, en enää ihminen.”  

Jumalan sallimuksia on toisinaan mahdotonta ymmärtää. Tai kestää. Ankarat vastoinkäymiset voivat riistää ihmiseltä kokonaan uskon hyvän Jumalan kaitselmukseen.

Ehkä näin tapahtui kuuluisalle Charles Darwinille. Toisin kuin usein luullaan, teoria evoluutiosta ei saanut häntä luopumaan uskosta rakastavaan, persoonalliseen Jumalaan. Sen teki hänen kymmenvuotiaan tyttärensä kuolema raskaaseen sairauteen. Ankara kärsimys omassa perheessä söi tutkijalta uskon siihen, että luonnonjärjestyksen taustalla voisi olla hyvä maailmankaitsija.

Joskus kärsimys vie uskon Jumalan hyvyyteen, mutta ei aina. Usko voi myös antaa voimaa kestää elämän kipeätkin kolhut. Jeesuksen risti kertoo, että Jumalan Poika tuntee minun kipuni ja kantaa niitä kanssani. Niinpä Taivas ei ole hylännyt minua, kuten se ei hylännyt Poikaansakaan. Pimeimmällä hetkellä vain näytti siltä.

Älä lähde täältä katkerana

Voitko antaa anteeksi sinua satuttaneelle? Voitko siitäkin huolimatta, että hän ei edes pyydä? Näin teki ensimmäinen kristitty marttyyri Stefanos, joka kivitettiin hengiltä. Viimeisinä sanoinaan hän pyysi: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Hän siis rukoili tappajiensa puolesta ja pyysi heille armoa.

Stefanoksen suurisydämisyyttä ei pidä ylitulkita. Hän pyysi pahantekijöille armoa taivaallisen tuomarin edessä, mutta ei maallisen. He ovat edelleen vastuussa teostaan, vaikka saisivatkin Jumalan edessä armon.

Kohtauksesta on silti luettu eräs neuvo tästä ajasta lähtevälle. Yritä tehdä sovinto jäljelle jääneiden kanssa. Älä lähde täältä katkerana, jos se vain on mahdollista. Sama pätee läheistään saatteleviin. Jos on jotakin sovittavaa tai anteeksipyydettävää, älä jätä sitä tekemättä. Anna toisen nukkua pois rauhassa.