Loppuiko usko? Sunnuntaikirkko on sinua varten

Kävin eräänä sunnuntaina kirkossa. Mutta miksi, joku ihmettelee. Kirkonmenothan ovat tylsiä. Kuolettavan pitkäveteisiä.

Ehkä joskus. Ja niin pitääkin. Sirkukseen mennään viihtymään ja telkkarilla tapetaan aikaa. Kirkossa pysähdytään ja hiljennytään.

Siihen tarvitaan tilaa ja rauhaa. Urkujen lempeä sointi ottaa syliin, virren rauhallinen poljento lupaa, ettei nyt ole kiire minnekään. Sama hiljaisuuden tarve saa monet sanomaan, että metsä kirkkoni olla saa. Sielläkin aika pysähtyy ja ikuisuus puhuu.

Urkujen lempeä sointi ottaa syliin.

Ikuisuus eli Jumala puhuu useimmiten kuiskaten. Huutaminen pakottaa pelolla, kuiskaaminen suostuttelee seuraamaan. Jotta kuiskauksen kuulee, on pysähdyttävä kuuntelemaan.

Siksi jumalanpalveluksen tempo on useimmiten lempeän rauhallinen. Ihmiselle luodaan sisäinen kupla, jonka kaikukopassa voi kuulla Jumalan puhuvan juuri minulle.

Pitääkö sen olla niin vakavaa?

Puhuu kirkossa ihminenkin. Pappi pitää saarnan. Selittää Raamatun tekstiä ja auttaa ymmärtämään uskon salaisuuksia.

Tarinan mukaan puhekouluttajan neuvoi pappeja saarnaamaan:

”Tehän kerrotte ilosanomaan taivaan valtakunnasta. Antakaa sen näkyä olemuksestanne ja kuulua äänestänne. Antakaa käsienne liikkuva ja hymyilkää riemullisesti.”

”Entä kun puhumme kadotuksesta”, kysyi eräs pappi.

”Silloin voitte olla omia itsejänne”, kouluttaja neuvoi.

Rukouksissa vuodatetaan maailman kivut Jumalan eteen.

Tottahan se on, että kirkon menot ovat totisen tuntuisia. Voisi niissä olla enemmänkin iloa.

Toisaalta saarnoissa käsitellään usein suuria ja vakavia asioita. Ja kirkkoon on tullut ihmisiä monenlaisten kuormien kanssa. Rukouksissa vuodatetaan maailman kivut Jumalan eteen.

Siksi kevyt leikinlasku ja viihdyttävä rupattelu särähtää sunnuntaikirkossa, ainakin jos sitä on kovin runsaasti. Se jättää lopulta olon tyhjäksi ja petetyksikin. Minua kyllä viihdytettiin, mutta en saanut mitään syvempää.

Sisäinen maailma uuteen järjestykseen

Saarnaa on osattava kuunnella oikein. En mieti mitä pappi on nyt ajatellut tai keksinyt. Kuuntelen saarnaa oman jumalasuhteeni valossa. Mitä Jumala haluaa puhua minulle sen kautta? Mihin hän herättelee minua? Millä hän rohkaisee tai lohduttaa minua?

Välillä keskittymiseni herpaantuu. Keskittymiskäyrän kuuluukin aaltoilla sunnuntaikirkossa. Välillä ollaan mukana ja sitten humpsahdetaan miettimään omia asioita. Siinä mietiskellessä voi nimittäin hyvinkin oivaltaa jotakin kirkasta.

Mihin Jumala herättelee minua?

Joskus yksi saarnan ajatus laittaa ajatukseni laukalle. ”Oman elämän valheet”, pappi sanoo. Sanat kolahtavat. Lopetan kuuntelun ja alan miettiä. Miten minä petän itseäni? Missä luulen itsestäni enemmän kuin on totta? Milloin olen ohittanut läheisen, kun häntä olisi pitänyt huomioida?

Sydämestä ihan kirpaisee, kun katson peiliin oikein kunnolla. Hätkähdän ja havahdun, kun tajuan itsestäni jotakin tärkeää. Ja teen samalla päätöksen. Huomaan jatkossa toiset paremmin. En ole niin täynnä itseäni. Auta minua siinä, hyvä Jumala.

Näin sunnuntaikirkko toimii. Pienestä kasvaakin suurta. Kirkossa käyntiä voikin kutsua sisätyöreissuksi. Se laittaa joskus sisäistä maailmaa uuteen järjestykseen.

Heittäydytään pyhään leikkiin

Vaihtelu tekee hyvää myös kirkkomatkoille. Siksi seurakunnissa pidetään perusjumalanpalvelusten lisäksi monenlaisia erityiskirkkoja. Kaikkein vakiintuneimpia ovat lapsia huomioivat perhemessut ja kevyemmän musiikin varaan rakentuvat tuomasmessut.

Lasten kirkot voivat hoksauttaa aikuistakin aivan uudella tavalla. Kun uskon kysymyksistä puhutaan lasten tasolla, niistä voi huomata sellaista, joka jäi ennen pimentoon.

Jeesuksen mukaan taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille. Hän tarkoitti lapsen kykyä unohtaa konkreettinen maailma ja heittäytyä leikkiin, jossa pelataan aivan omilla säännöillä.

Usko vaihtaa arjen pelisäännöt toiseen.

Usko toimii samalla tavalla. Siinäkin tarvitaan seikkailevaa mielikuvitusta. Usko vaihtaa arjen pelisäännöt toiseen. Se astuu toisenlaiseen todellisuuteen, jossa kaiken takana vaikuttaa hyvä Jumala, jolle minä puhun ja jolla on asiaa minulle.

Kirkkosaliin kävely symboloi minulle tätä uskon askelta. Jalkani vievät minut pyhään huoneeseen ja samalla sisimpäni siirtyy näkyvää todellisuutta suurempaan maailmaan.

Sammunut kipinä voi herätä

Toki kirkkoon astuva kokee myös epävarmuutta ja uskon heikkoutta.

Apostoli Tuomas sanoi kerran, ettei hän usko ylösnousseeseen, ellei omin silmin näe tätä. Tämä pyyntö teki Tuomaasta kaikkien epäilijöiden edustajan. Sen pohjalta tuomasmessukin sai nimensä.

Herran huone onkin oikea paikka uskonsa kadottaneelle.

Sitä tehtäessä ajatellaan erityisesti uskossaan horjuvia etsijöitä. Heitä, jotka kirkkoon tullessa sanovat, etten tiedä uskonko mihinkään. Enkä osaa rukoilla. Mutta jokin sisäinen ikävä vetää minua Herran huoneeseen.

Herran huone onkin oikea paikka uskonsa kadottaneelle. Häntä kantaa siellä muiden usko. Hän voi nojata toisten rukouksiin, jos oma sydän ei liiku oikein mihinkään.

Joskus tämä tuntuu sunnuntaikirkon parhaimmalta annilta. Siellä asetutaan vuosituhantiseen uskontradition ketjuun. En todellakaan ole yksin Jumalani edessä, vaan yhdessä muiden kanssa. Sen tajuaminen herättelee jo sammunutta kipinä eloon.

Ehtoollisella otetaan vastaan Kristuksen persoona

Epäilevä Tuomas pyysi saada koskettaa Jeesusta. Se on mahdollista sunnuntaikirkossa. Voit tehdä sen aivan omin sormin.

Yllättävä väite perustuu Jeesuksen omaan lupaukseen. Hän nimittäin käski oppilaidensa viettää ehtoollista. Syödä viiniä ja juoda leipää yhdessä. Silloin tapahtuu läsnäolon ihme. Leipä ei olekaan tavallista leipää, vaan Kristuksen ruumis, ja viinistä tulee Kristuksen verta.

Niitä ei pidä ajatella konkreettisesti ruumiina ja verenä. Kaksoisilmaus viittaa ihmiseen elävänä olentona: olemme ruumis ja veri. Ilmaus Kristuksen ruumis ja veri tarkoittaa, että näissä aineissa on läsnä Kristus itse. Leivän ja viinin kautta otan vastaan Kristuksen persoonan.

Siksi sunnuntaikirkossa voi koskettaa Kristusta ja toteuttaa Tuomaan toiveen.

Ja vaikka en uskoisi koko juttuun, Kristus on silti läsnä. Tästä syystä ehtoollinen koetaan niin hoitavana. Jos en saa sisimpääni liikahtamaan taivasta kohti, käsi osaa ottaa vastaan leivän ja suu viinin. Ja niiden kautta taivaan lahjat.

Sunnuntaikirkossa voi koskettaa Kristusta.

Siksi käyn kiitollisin mielin ehtoollispöytään. Haistan ilmassa leijuvan viinin tuoksun. Sekin on merkki Jumalan läsnäolosta. Tuoksua ei näe, vaan tajuamme sen toisella aistilla, hajuaistilla.

Myös Jumalaa varten ihmisellä on oma aisti: sitä kutsutaan uskoksi. Uskonaistiksi. Se on eräänlaista aavistusta. Kaipausta. Ikävää. Joskus kiukkuakin. Kiukkua siitä, että Jumala kätkeytyy eikä tee itseään ilmeisemmäksi. Järki ei häntä tavoita, mutta silti sydän avautuu hänelle.

Sunnuntaikirkon lupaus

Pappi sytyttää kaksi kynttilää vainajien muistoksi. Toinen nukkui pois nuorempana, toinen kypsässä iässä.

Se muistuttaa minua oman elämäni rajallisuudesta. En silti laske mahdollisia jäljellä olevia vuosia, vaan kiitän kaikesta, mitä olen saanut kokea. Elämälle kiitos, sain siltä paljon.

Sain toki haavojakin. Mutta ne parannetaan kerran.

Näin sunnuntaikirkko lupaa. Viimeisen portin takana avautuu toisenlainen kirkkosali, enkelten ja perille päässeiden maailma. Siellä kaikki on hyvin ja kauniisti.

Kirkko päättyy ja pappi kutsuu kirkkokahville. Suloinen kutsu. Siellä tapaisi kivoja ihmisiä. Jätän kuitenkin tällä kertaa väliin. On kiire kotiin, parhaimpaan paikkaan.