Mielenrauhaa, taivasiloa ja oikeudenmukaisuutta – tätä kaikkea on pelastus

Mikko Kuustonen aloitti musiikkiuransa gospelbändi Pro Fiden laulajana 1980-luvulla. Eräässä biisissä kerrotaan, kuinka nuori nainen oli tullut hengelliseen kokoukseen. Hän mietti vielä ovella, lähtisikö sittenkin kotiin. Mutta tyhjyys sydämen, tytön sisään vei.

Ja sitten tapahtui jotakin. Ilon kyyneleet virtasivat pitkin poskia. Tyttö tajusi, että nyt hän oli pelastunut. Vapahtajan läheisyys oli murtanut kovan ulkokuoren ja luonut häneen uuden sydämen.

Biisi edusti ratkaisukristillistä uskonmallia. Ihminen on ensin ulkopuolella, sitten hän päättää astua sisälle. Hän ottaa vastaan Kristuksen ja pelastuu. Sittemmin Kuustonen on ottanut välimatkaa nuoruutensa hengellisyyteen eikä enää halua laulaa vanhoja biisejään.

Ilon kyyneleet virtasivat pitkin poskia.

Näin ihmiselle tapahtuu usein. Ikä tuo ajatteluun nyansseja. Uskokin avartuu ja löytää liikkumavaraa. Asiat eivät olekaan niin mustavalkoisia. Kysymys pelastuksestakin laajenee. Se ei liity vain minun jumalasuhteeseeni, vaan sisältää paljon muutakin.

Mutta mitä sana pelastus tarkoittaa? Se kuuluu kristinuskon ydinkäsitteisiin. Onhan kyse pelastususkonnosta. Sen keskeisen henkilön eräs arvonimi on Pelastaja. Kreikan kielen sana sooteer tarkoittaa pelastajaa. Jouluevankeliumissa se on käännetty Vapahtajaksi: ”teille on syntynyt Vapahtaja”.

Pelastus sulkee sisäänsä kaiken uskoon liittyvän

Nyt kannattaa kysyä papilta, mitä pelastus tarkoittaa. Luterilaisen kirkon papit nimittäin kokoontuivat syyskuussa hiippakunnittain synodaalikokoukseen pohtimaan pelastusta. Pohjalle luettiin sähköinen kirja, nimeltään ytimekkäästi Pelastus. Lisäksi saattoi kuunnella podcasteja, joissa haastatellaan kirjan kirjoittajia.

Aihe on loistava. Sateenvarjoterminä pelastus sulkee sisäänsä kaiken uskoon liittyvän. Sana synodi tarkoittaa yhteistä tietä kulkemista. Synodaalikokoukseen tulleet kirkon noin 2000 pappia osaavat nyt sanoa jotakin yhteistä pelastuksesta.

Synodi tarkoittaa yhteistä tietä kulkemista.

Jokaisen sunnuntaikirkon lopussa pyydetään pelastusta sanan laajimmassa merkityksessä. Silloin luetaan Herran siunauksen sanat ”ja antakoon teille rauhan”. Raamatun maailmassa sana rauha viittaa neljään eri suuntaan.

Ihmisellä voi olla rauha Jumalan kanssa, itsensä kanssa, muiden ihmisten kanssa sekä luonnon ja eläinten kanssa. Pelastus on sitä, että välit näihin neljään suuntaan eheytyvät.

Kirkolla on tarjota hyviä lääkkeitä

Yhdestä pelastuksen ulottuvuudesta kaikki ovat samaa mieltä: luonto ja ympäristö täytyy vapauttaa ihmisten käsistä. Ilmastonmuutos vain etenee niin salakavalan hitaasti, ettemme kuule varoituskellojen soittoa.

Joidenkin mielestä kirkon ei pitäisi sekaantua ympäristökysymyksiin kovin suurella vaihteella. Sillä kun ei ole niihin erityisosaamista. Lisäksi tilanne tiedetään jo riittävän hyvin. Kirkollinen herätyshuutelu ei tuo siihen oleellista uutta.

Jeesus haastaa luopumaan kerskakulutuksesta.

Kyllä ja ei. Diagnoosi on kiistaton, mutta lääkityksen puolella kirkolla on hyväksi havaittuja reseptejä. Nyt jos koskaan pitäisi havahtua Jeesuksen kutsuun luopua omastaan. Vähemmän on enemmän. Luopuminen on antamista. Vaatimattomuus kaunistaa myös sielun.

Jeesus siis haastaa luopumaan kerskakulutuksesta. Älkää otsa hiessä huolehtiko, miten saisitte enemmän vaatteita, neliöitä ja etelän matkoja. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa eli – tässä yhteydessä – kestävämpää elämäntapaa.

Mutta kun kaiken runsaus on niin mukavaa, kuuluu sisäinen vastalause. Siksi kristillinen liike puhuu kilvoittelusta. On kilpailtava tai suorastaan taisteltava oman itsekkyyden kanssa. Ei ihminen vapaaehtoisesti luovu saavuttamistaan eduista. Hänen on pakotettava itsensä siihen.

Tällaista kääntymistä julistaessaan kirkko seuraa Jeesusta.

Riitakissat on nostettava pöydälle

Eräs kirkollinen ammattiryhmä on erikoistunut pelastuksen yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen. Tarkoitan diakoniatyöntekijöitä. Antaessaan yksinhuoltajalle maksusitoumuksen ruokakauppaan diakoni tuo hetkeksi pelastuksen johonkin kotiin.

Mutta vain hetkeksi. Pitempiaikainen apu tulee rakenteiden korjaamisesta. Silloin astutaan politiikan eli yhteisten asioiden hoitamisen kentälle. Kristillisestä arvomaailmasta löytyy kuvaus päämäärästä, siitä mihin toimivan yhteiskunnan tulisi pyrkiä. Mutta ei konkreettisia keinoja kaikkien tasa-arvoiseen kohteluun ja heikoimmista huolehtimiseen. Ne meidän on keksittävä yhdessä, eli tutkitun tiedon ja politiikan keinoilla.

Pelastusta tarvitaan myös ihmissuhteisiin.

Enemmän kirkolla on sanottavaa yksilöiden välisistä ihmissuhteista. Koska meissä on monenlaista keskeneräisyyttä ja rikkinäisyyttä, satutamme helposti toisiamme. Puhutaan loukkaavasti. Levitetään juoruja. Ei kuulla toisia. Riitaannutaan pysyvästi.

Pelastusta tarvitaan myös ihmissuhteisiin. Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi, kuului Jumalan lain ykköskäsky Jeesuksen mukaan. Siksi kristillisyys on alusta saakka liputtanut toisten huomioimisen arvoja. Kilpailkaa toinen toistenne kunnioittamisessa, kehotti Paavali painokkaasti.

Kun Jeesus antoi syntejä anteeksi, hän neuvoi tekemään samaa toiselle. Riitoja ei lakaista maton alle, vaan ne sovitaan. Riitakissat nostetaan pöydälle ja keskustellaan. Toista kuullaan suopeasti ja hänen kantaansa yritetään ymmärtää.

Pelastusopillinen termi sovitus tarkoittaa myös sovinnon tekemistä. Joskus se onnistuu vain, jos kumpikin antaa vähän periksi. Tätäkin on Jeesuksen julistama omastaan luopuminen.

Pelastus on myös parantumista

Toimittaja Ruben Stillerillä oli taannoin tapana lopettaa ohjelmansa toivottamalla katselijoilleen ”mielenrauhaa”. Siinä oli helppo kuulla viittaus raamatullisiin rauhan toivotuksiin: ”Armoa ja rauhaa teille”.

Pelastukseen kuuluu myös sisäinen rauha ja mielen eheys. Sitä me etsimme ja siihen haluamme auttaa toisia. Moni on löytänyt uskosta mahtavia voimavaroja sisäiseen parantumiseen. Minun rauhani minä annan teille, Pelastaja lupaa.

Uuden testamentin kreikankielinen pelastusta tarkoittava sana soozoo tarkoittaakin myös parantumista, kuten Niko Huttunen kertoo synodaalikirjan artikkelissaan. Monissa parantumiskertomuksissa on siis läsnä pelastuksen idea. Jeesus ei vain paranna ihmisen kehoa tai mieltä, vaan antaa vielä enemmän.

Ahdingossakin voi löytää mielenrauhaa.

Jos taas luotetaan aivan liikaa Jeesuksen parantavaan voimaan, ajaudutaan epätoden menestysteologian puolelle. Tosiasiassa pyhimmätkin Jeesuksen seuraajat kantavat monenlaisia kipuja ja vaivoja. Joskus taivaan parantavat voimat näkyvät siinä, että ihminen jaksaa päivästä toiseen.

Ahdingossakin voi silti löytää mielenrauhaa. Usko Pelastajan läsnäoloon tuo kummaa levollisuutta. Vaikka miten kävisi, olen silti taivaan sylissä.

Taivasvastaanotin on monilla epävireessä

Tässä vaiheessa joku jo kyselee, missä pelastussanoman ydin viipyy. Hän tarkoittaa sielun pelastusta, jumalasuhteen eheytymistä ja taivaan kotiin pääsemistä. Siitäkin synodaalikokouksissa ja -kirjassa keskusteltiin.

Tosin suhde Jumalaan puhuttaa nykyihmistä paljon vähemmän kuin pelastuksen tämänpuoleiset ulottuvuudet. Kosmologi Kari Enqvist totesi jossakin, ettei hänellä ole sitä kuuluisaa jumalaikävää. Tässä hän puhui monen muunkin puolesta.

Toinen kantaa minua.

Myös moni kristitty kokee samalla tavalla. Minäkin. Taivasvastaanotin on epävireessä heilläkin. Siksi pelastuksen on tultava minun ulkopuoleltani. Pelastajan täytyy tarttua minuun ja auttaa avaamaan sisäinen porttini.

Onneksi kristinuskon Pelastaja on persoona. En jää itseni varaan, vaan toinen kantaa minua. Kun tämän oikein oivaltaa, silmäkulma saattaa kostua.