Usko kasvaa elämän myrskyissä

Jeesus käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle edeltäkäsin, sillä aikaa kun hän lähettäisi väen pois. Kun ihmiset olivat lähteneet, hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Illan tultua hän oli siellä yksin. Vene oli jo hyvän matkan päässä rannasta ja ponnisteli aallokossa vastatuuleen.
Neljännen yövartion aikaan Jeesus tuli opetuslapsia kohti kävellen vettä pitkin. Kun he näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.” Silloin Pietari sanoi hänelle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule!” sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. ”Herra, pelasta minut!” hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?”

Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”

Matt. 14:22–33

Jeesus käski… Alkukielessä tuo sana ei ole mikään nätti kehotus, vaan tiukka vaatimus. Jeesus suorastaan pakotti opetuslapset lähtemään järvelle, vaikka ilmeisestikin tiesi heidän joutuvan myrskyyn. Miksi ihmeessä? Ehkä siksi, etteivät opetuslapset – eikä meistä kukaan – opi, jos koko ajan on vain kivaa ja mukavaa.

Elämän myrskyt eivät tule siksi, että olisimme jotenkin huonoja kristittyjä. Ne tulevat, koska vain niiden läpi kulkemalla voimme oppia tuntemaan niin Jumalaa kuin itsestämme. Vain niissä usko saa kasvaa.

Kirjoittaja on tuomiokirkkoseurakunnan vs. seurakuntapastori